Tänä aamuna Hesarissa oli kolumni, jossa työterveyshuollon erikoislääkäri Anne Riipinen väittää, että moni masentunut hyötyisi työelämästä.

Olen täysin samaa mieltä. Minulle ainakin se, että olen saanut tehdä itselleni merkityksellisiä asioita on toiminut lääkkeen tavoin. Minua on auttanut se, että olen kokenut itseni arvostetuksi ja saanut hyvää palautetta. Arkielämä teini-ikäisten kanssa on usein melkeinpä päinvastainen kokemus.

Tilanne voisi olla aika erilainen, jos työyhteisöni olisi toisenlainen. Vaikka työtahti on kova, vastapainoksi on myös paljon huumoria ja kannustusta. Erilaisiakin työpaikkoja on, ja vaikka työ tarjoaisikin mahdollisuuden ylläpitää päivärytmiä, voi se myös tarjota syyn uupua entisestään. Ja kuinka moni työnantaja oikeasti on valmis miettimään työtehtävien tai -aikojen räätälöintiä masentuneen henkilön töissä pitämiseksi. Mietin myös sitä, miten muu työyhteisö suhtautuu, jos syy erityisjärjestelyihin on tiedossa. Itse en ole edes harkinnut kertovani diagnoosista tai terapiasta kenellekään töissä.