Itku

Masentuneelle tuttu elämänkumppani on itku, ainakin minulle. Viimeaikoina itku on ollut pääasiassa itsesääli-itkua. Kun tarpeeksi kauan märehdin jotain asiaa, jota joku on sanonut, jota luulen jonkun sanoneen tai ajaltelleen, tai ihan vaan sitä perusitsesääliä, että itse pitää kaikki tehdä, eikä kukaan osallistu mihinkään koskaan, niin siitä se sitten lähtee. Jostain olen lukenut, että itku olisi jotenkin puhdistava kokemus, mutta olen kyllä eri mieltä. Minulle jää itkusta vaan väsynyt ja ahdistunut olo. Jos illalla kovasti itkettää, uni on takuuvarmasti huonoa.

Itku on minulle muutenkin vaikea asia. Minä nimittäin itken paljon ja usein. Itku on aina ollut herkässä pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Se on erittäin noloa, häpeän itkemistä. Uskon, että kukaan työkaveri ei pysty katsomaan minua enää ikinä samalla tavalla, jos pillahdan itkuun palaverin siirtymisestä, kaupan peruuntumisesta tai jostain muusta yhtä vähäpätöisestä. 

Itku tulee myös aina (siis AINA), jos puhun kenelle tahansa omista ikävistä tunteistani tai kokemuksistani. Tämän vuoksi olen käytännöllisesti katsoen koko aikuisikäni ajan pyrkinyt välttämään asioistani puhumista kenellekään. En ole puhunut ikävistä tunteistani tai pahasta olostani edes miehelleni, koska itku alkaa välittömästi kun suuni saan auki. Koen, että tämä on myös vastapuolelle hyvin raskasta, koska annan sellaisen vaikutelman, että olen täysin tolaltani, mitä en kuitenkaan omasta mielestäni oikeasti ole.

Nyt olen tietysti joutunut puhumaan terapeutille kaikenlaisista asioista, ja se vasta onkin outo tunne. Mielestäni puhun täysin analyyttisesti, ilman minkäänlaista tunnekuohua, mutta kuitenkin itken niin vuolaasti, että räkä valuu ja nenäliinoja kuluu useita session aikana. Minä en ymmärrä yhtään, mistä tässä reaktiossa on kyse, mutta toivon että se valkenee minulle ajan myötä. Toivon myös, että saisin sen hallintaan, että uskaltaisin paremmin avata suuni tai kohdata ikävät tilanteet. Voikohan itkun korvata vaikka korvan rapsuttamisella? Se olisi paljon paremin päivänvaloa kestävä reaktio.

Hyvinvointi Mieli Terveys

”Etsi terapeutti, jonka kanssa synkkaa”

Suomessa näyttäisi olevan melko hyvin toimiva Kelan tukema kuntoutuspsykoterapiajärjestemä.Tukea psykoterapiaan voi saada, jos työ- tai opiskelukyky on uhattuna, ja psykiatri antaa lausunnon siitä, että terapia on tarpeen / hyödyksi. Tuki on myös määrällisesti paljon merkittävämpi kuin vaikkapa hammaslääkärin tai lääkärinpalkkioon saatava tuki. Ennen tuen hakemista pitää myös olla vähintään kolmen kuukauden hoito takana.

Omalla kohdallani tämä tarkoitti muutamaa käyntiä työpsykologilla, joka totesi terapian tarpeen ja lähetti minut psykiatrille. Hänen luonaan kävin kahdesti, jonka jälkeen hän kirjoitti minulle b-lausunnon Kelaa varten. Hän myös (huojennuksekseni) totesi, että minun ei tarvitse aloittaa lääkitystä, vaan uskoi terapian yksin riittävän.

Tältä osin kaikki kunnossa, ja helppoa tähän saakka. Tukea kuntoutuspsykoterapiaan voi kuitenkin hakea vasta sen jälkeen, kun terapeutti on löytynyt, eli tuki tavallaan myönnetään terapeutille. Terapeutin pitää olla Kelan hyväksymä. Psykiatri kehoitti käymään useammalla terapeutilla ensin tutustumiskäynnillä, ja sitten valitsemaan hänet, jonka kanssa parhaiten synkkaa.

No, tässä on parikin muuttujaa: ensinnäkin rahaa saisi tässä vaiheessa kyllä menemään helposti satasia, koska tukea ei vielä ole myönnetty ja kaikki tutustumiskäynnit ovat tietysti maksullisia (ja täysihintaisia yleensä myös). Tämä ongelma on tosin melko teoreettinen, koska se varsinainen ongelma on, että vapaita terapeutteja EI OLE!

Psykiatri suositteli minulle kognitiivista terapiaa, joten pitäydyin siinä suuntauksessa, kun metsästin terapeuttia. Hän myös (järkytyksekseni) kertoi, että istuntojen pitää olla viikottaisia, jotta niistä on hyötyä. Toinen kriteeri siis oli se, että sijainnin ja / tai vastaanottoajan pitää olla sellainen, että sen saa ujutettua omaan elämään ilman stressiä. Joka viikko. Vuoden ajan. Ei ihan helppo tehtävä. En nähnyt mitenkään mahdollisena esim. että matkustaisin viikottain keskellä päivää tunnin matkan edestakaisin tunnin istuntoa varten = kolmen tunnin rokuli töistä.

Aloitin terapeutuin etsinnän minduu.fi -sivustolta. Katsoin sieltä ensimmäisen sopivassa paikassa olevan kognitiivista terapiaa antavan terapeutin ja lähetin meiliä. Vastaus: ei mahdollisuuksia ottaa uusia potilaita. Toistin tämän kaavan n. 5 kertaa, ja aina sama vastaus. Yksittäisiä istuntoja kyllä olisi, ja ehkä puolen vuoden päästä voisi vapautua paikka pitkäaikaiseen terapiaan. Ehkä.

Sitten löysin Kelan sivuilta terapeuttilistan, jossa olikin paljon enemmän nimiä. Ongelmana tässä oli minduu-sivustoon verrattuna se, että sijantitiedot olivat ylimalkaisia, joten sieltä oli vaikea lähteä tekemään mitään shortlistoja. Päädyin massakyselyyn. Suodatin listalta kaikki kognitiivista terapiaa tarjoavat Helsingin terapeutit ja lähetin heille piilokopiona saman viestin. Kerroin lyhyesti tilanteesta, kerroin minne päin minun olisi mahdollista käytännössä kulkea ja toivoin ilta- tai alkuiltapäiväaikoja.

Lähetin viestin kaikkiaan 92 henkilölle.
Heistä vajaa 50 vastasi parin päivän sisällä, että eivät voi ottaa yhtään uutta potilasta.
Muutama kertoi jääneensä eläkkeelle tai muuten lopettaneen toimintansa.

Reilu parikymmentä terapeuttia jätti kokonaan vastaamatta. Lisäksi joiltain tuli sähköposti bouncena takaisin, eli osoite ei enää ollut toiminnassa.
Kaiken kaikkiaan yhteensä 6 terapeuttia 92:sta olisi pystynyt ottamaan uusia pitkäaikaisia potilaita. Näistä 5 oli joko täysin toisella puolella kaupunkia (jolloin tuo tunnin matka-aikaskenaario olisi hyvinkin toteutunut) tai tarjosi vain päiväaikoja.

Päädyin siis tuohon yhteen terapeuttiin, jolla oli aikoja alkuiltapäivästä ja työmatkani varrella. Kävin kuuliaisesti ”tutustumiskäynnillä”, ihan vaan varmistaakseni, että ajatus tämän henkilön tapaamisesta joka viikko vähintään seuraavan vuoden ajan ei tuntuisi epämiellyttävältä. Ei tuntunut, ja sovittiin, että aloitamme terapian, jos Kela vaan sen minulle myöntää.

Tämän jälkeen vasta pystyin hakemaan tukea terapiaan, koska hakemuksessa pitää olla terapeutin nimi. Hakemuksessa piti kertoa oireista ja perustella hakemusta – eli psykiatrin lausunto ei riittänytkään. Olen aina ollut erittäin huono sanoittamaan tunteitani, ja epäilin vähän, että tukea ei myönnetäkään. Kelasta tuli myös pari lisäkysymystä hakemuksen jätön jälkeen, mutta myönteinen päätös tuli n. kuukaudessa. Itse terapia pääsi alkamaan kaiken kaikkiaan reilun puolen vuoden päästä siitä, kun ensimmäisen kerran itkeä tirautin työterveyslääkärin vastaanotolla.

Hesarissa oli pari viikkoa sitten juttu masennuksesta, terapiasta ja lääkehoidosta, ja siinä todettiin että Kelan kustantama terapia on  kaksinkertaistunut vuodesta 2010. Siksi varmaan terapeuttejakaan ei ole vapaana. Minusta prosessi oli melko raskas, ja epätoivo meinasi iskeä useampaankin otteeseen. Samalla mietin sitä, että minulla on kuitenkin vielä toimintakyky jäljellä. Jos masennus on niin voimakas, että ei pysty menemään töihin, miten tästä prosessista ikinä selviää? Saako mistään apua terapeutin löytämiseksi, jos ei itse sitä pysty tekemään?

 

Hyvinvointi Mieli Terveys