Miten hoitoon pääsee?

Haluaisin näin aluksi vielä kertoa siitä, miksi päätin perustaa tämän blogin. Kuten jo ensimmäisessä postauksessani totesin, minulla on kaikki hyvin, mitään erityistä ulkoista syytä ei masentumiseen ole. Olen myös sinnitellyt töissä koko ajan, eli en ole pyytänyt / tarvinnut sairauslomaa. Nämä asiat ovat saaneet minut itsenikin kyseenalaistamaan koko hoidon tarpeen ja ajattelemaan, että tämä koko juttu on vain omassa päässäni. Ja niinhän se itse asiassa onkin. Tämä paha olo ja itkuisuus on omassa päässäni. 

Uskon, että meitä, jotka sinnittelemme työelämässä, hoidamme itsemme ja perheemme mutta silti kärsimme masennuksesta ja ahdistuksesta on paljon. Kärsimme asiasta itse kaikista eniten, mutta ongelmat heijastuvat myös ulospäin, ja sitä kautta ottavat reboundin takaisin itseen. Suhteet läheisiin kärsivät, ja työpaikalla tai muussa yhteisössä ilmapiiri muuttuu vähitellen. Kaverit kaikkoavat. Jotkut ehkä pystyvät saamaan apua jo ystävien ja puolison kanssa puhumisesta, mutta itselläni on vielä kaiken lisäksi simpukkavaivaa, eli en puhu näistä kenellekään. Terapian tarpeessa, siis. Toivon, että näistä kirjoituksista löytyy askelmerkkejä myös heille, jotka kamppailevat oman olonsa kanssa, mutta tiedostavat että ihan viimeisen reunan yli ei olla vielä menossa. Mikään ei kuitenkaan estä hakemasta apua jo siinä vaiheessa, kenenkään ei kannata odottaa siihen asti, että asiat alkavat oikeasti hajota käsiin.

*****

Oma hoitopolkuni alkoi työterveyshuollosta. Olen siinä mielessä onnekas, että meillä on kattava työterveyshuolto, joka sisältää mm. 5 käyntiä työpsykologilla. Varasin ajan omalle työterveyslääkärille, jonka vastaanotolla purskahdin itkuun heti kun suuni sain auki. Kävimme läpi tilannetta, ja lisäksi lääkäri teetti minulla masennus- ja ahdistuneisuustestin, jonka perusteella hän totesi jonkunlaisen hoidon olevan tarpeen. Sain saman tien lähetteen labraan ja työpsykologille.

Sain myös reseptin masennuslääkkeistä. En kuitenkaan loppujen lopuksi harkinnan jälkeen aloittanut lääkehoitoa. Syynä siihen olivat ystäväni kokemukset sekä lääkkeiden vaikutuksesta että poisjättöoireista. Lääkkeet leikkaavat tunneskaalan huippuja molemmista päistä, mikä pahimmillaan oli johtanut ystävälläni siihen, että ”mikään ei ollut tuntunut miltään”. En halunnut, että se ilo, mitä vielä koin latistuu (minua joskus kuitenkin naurattikin vielä).

Poisjättöoireet (jotka – ja tämä on tärkeää – ovat ihan eri asia kuin vieroitusoireet) olivat ystävälläni olleet fyysisiä, mm. tärinää ja huonoa oloa. Hän sanoi, että lääkehoito ei ollut poisjättöoireiden väärtti, joten se siitä. Henkistä riippuvuutta lääkkeisiin ei lääkärin mukaan tule, koska niiden vaikutus alkaa pikkuhiljaa ja viiveellä, ei välittömästi lääkkeen ottamisen jälkeen. Sen vuoksi varsinaisia vieroitusoireita ei tule, vaan nämä poisjättöoireet, mutta mielestäni kyse on enemmänkin semantiikasta. Jos lääkkeistä kerran on vaikea päästä eroon, niin onko sillä nyt väliä millä nimellä oireita kutsutaan. HUOM! en halua suositella kenellekään mitään erityistä tapaa toimia enkä kannustaa jättämään lääkkeitä pois vaikka itse siihen päädyinkin.

Labrakokeista sen verran, että yksi sitä kautta selvitettävä asia olivat rautavarastot. Raudanpuutteesta voi aiheutua todella monenlaisia oireita (ks. lisää esim täältä), ja minulla rautavarastot olivat säälittävällä (jopa hälyttävällä) tasolla. Rautakuuri aloitettiin saman tien, ja nyt parin kuukauden jälkeen voin jo kertoa, että unen laatu ainakin on parantunut. En enää heräile ihan niin usein murehtimaan maailman menoa aamuyöstä. Ferritiiniarvojen mittausta voin siis lämpimästi ja hyvällä omatunnolla suositella!

 

 

Hyvinvointi Mieli Terveys

Mistä sen oikein tietää?

Olen keski-ikäinen, hyväpalkkainen nainen, jolla on lapsia ja hyvä mies. Minulla on mielenkiintoinen työ, velaton koti, lapsilla ei ole ongelmia kotona eikä koulussa. Minulla on kivat harrastukset, paljon kavereita ja pari ystävää. Kaikki on hyvin.

Sitten jotain tapahtui. En edes osaa sanoa, missä vaiheessa ja mitä, mutta siitä olen varma, että olosuhteissa ei tapahtunut merkittäviä muutoksia. Tämä ei tullut ulkoapäin. Muutos tapahtui vähitellen, niin pikkuhiljaa, etten itse osannut edes huolestua asiasta. Voin kuitenkin kertoa, että muut huomaavat kun iloinen ja nauravainen nainen muuttuu hymyttömäksi, nalkuttavaksi akaksi. Ensin työkaveri lähetti illalla viestin ja kysyi onko kaikki kunnossa. Ja sitten  mieheni kysyi, onko hän tehnyt jotain pahaa, kun käyttäydyn niin vihamielisesti.

Minulla on lähes jatkuvasti paha olo, itkettää enkä pysty vastaamaan edes yksinkertaisimpaankaan kysymykseen ärähtämättä. Luen asioita rivien välistä ja uhriudun: kun työkaverit eivät huomaa minua kahviossa vaan menevät eri pöytään istumaan, olen varma että se johtuu minusta. Kukaan ei tee kotona mitään, joudun itse tekemään kaikki kotityöt. Perheen sisäiset vitsit eivät naurata, vaan itkeskelen yksin jälkeenpäin, koska pilkka oli mielestäni kohdistettu minuun. Kukaan ei pidä minusta, saati rakasta minua. Otan kaikki teini-ikäisen sanomiset itseeni ja syytän itseäni lasteni lapsuuden pilaamisesta. Tämä kaikki oli minusta ihan normaalia, kunnes miehen kysymys havahdutti minut hakemaan apua.

Tässä blogissa kuvaan prosessia, joka alkoi muutama kuukausi sitten kun menin ensimmäisen kerran lääkäriin pahan olon vuoksi. Toivon, että tästä tulee kuvaus siitä, miten masennuksesta voi toipua.

Perhe Mieli Vanhemmuus