Kritiikki, ystävä vai vihollinen?

Tänään minua kritisoitiin. Erittäin hyvästä syystä ja erittäin tarpeellisesti. Kuuntelin tarkkaan ja tiesin että kritisoija oli erittäin oikeassa. Lupasin itselleni ja hänelle, ettei hänen tarvitse sanoa enää samasta asiasta ja lupasin myös että parannan tapani. 

Kuitenkin tilanteen mentyä ohi en voinut sille mitään, että kurkkuun nousi se tuttu pala ja itkuhan sieltä sitten tuli. Paha mieli oli vielä monen tunnin jälkeenkin. Oikeastaan en ole vieläkään oikein päässyt asiasta yli. Tuntui ylitsepääsemättömän pahalta, että olin tuottanut tälle ihmiselle pettymyksen. Ihmiselle, josta pidän niin paljon ja hän joutui sanomaan minulle virheistäni, mitä en itse tajunnut.

Miksi kritiikki tuntuu niin pahalta? Sellainenkin mikä on oikeutettua ja tiedät, että voit tehdä asialle jotain. Voit parantaa virheen itsestäsi ja saada sitten niitä rakastettuja kehuja. Miksi tuntuu niin pahalta, kun sanotaan, että olet tehnyt jotain huonosti?

Kritiikki on kuitenkin hyvästä. Ilman sitä, ihmiset eivät koskaan voisi tehdä paremmin. Ihmiset eivät pysty näkemään omia vikojaan, joten tarvitaan muita ihmisiä kertomaan niistä.

Vaikka ymmärrän kaiken tuon, niin silti se satuttaa. 

Ps. Onneksi ei ole mitään parempaa terapiaa, kuin leipominen.