When life gives you lemons, make lemonade
Kuulin tämän sanonnan muutama ilta sitten, katsoessani elokuvaa Netflixistä. Elokuva sinäänsä ei ollut kummoinen, mutta tykästyin tähän sanontaan.
Tein päätöksen yrittää ajatella asioista ja elämästäni positiivisemmin muutama viikko sitten. Niin höpsöltä kun se kuulostaakin, olen siis tietoisesti pyrkinyt ajattelemaan positiivisemmin, ja omaksi yllätykseksi se oikeasti toimii, ainakin henkisellä tasolla. Se, onko oikeasti elämässäni tapahtunut enemmän positiivisia asioita, niin tuskin, mutta positiivisuuden löytäminen vaikeista ja inhottavista asioista, tai arjen ”normaaleista” asioista on parantanut omaa viihtymistäni minuna. Kuullostaa ehkä täysin turhalta hömpältä, ja olin itsekkin todella skeptinen, kun päätin tätä kokeilla. En väitä, että elämäni olisi vaikeimmasta päästä, monilla monilla muilla on varmasti vaikeampaa. Mutta elämä on antanut viimeisten vuosien aikana minulle sitruunoita. Osa syy tähän on varmasti myös omien pilvilinnojen kaatuminen, se millaista kuvittelin elämäni tulevan olemaan, ja se mitä todellisuus oikeasti olikin.
Avaan hieman taustoja tapahtumista, tulen varmasti kertomaan ajanmyötä niistä vielä tarkemmin, mutta pinta raapaisu nyt tässä vaiheessa. Olen siis kesällä 4-vuotta täyttävän pojan äiti. Sain siis tietää raskaudestani ollessani 21-vuotias. Pidän siis itseäni suhteellisen nuorena äitinä. Seurustelimme lapseni isän kanssa tuohon aikaan. Lapsen synnyttyä, tai oikeastaan tarkemmin mietittynä jo raskausaikana, tein tiedostamattani sitä silloin ”päätöksen” olla ”vain” äiti ja puoliso. Vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä sitten leikki-ikäiseksi, huomasin kadottaneeni itseni kokonaan. En enään oikein tiennyt kuka minä oikeasti olin, sen lisäksi että olin äiti ja puoliso. En osannut/pystynyt olla enää onnellinen tai ainakaan se ei tuntunut onnelta. Tähän herättyäni reilu puolitoista vuotta sitten, päädyimme eroon lapseni isän kanssa, ja muutimme pojan kanssa uuteen asuntoon. Tästä alkoi minun voimia vienyt ja vieläkin kesken oleva matka siihen, kuka minä olen.
Ennen raskautta, olin intohimoinen muodin ja kauneus-juttujen seuraaja. Iloinen ja aina hymyileväinen entinen urheilja nuori. Raskauden ja vauvan myötä kadotin kuitenkin tämän kaiken, unohdin olla myös minä äitiyden lisäksi. Olen nyt pikku hiljaa alkanut löytää omia intohimojani takaisin, ja alkanut tiedostaa mistä minä pidän ja nauttia myös siitä. Näin jälkeenpäin olen tajunnut kuinka tärkeitä nämä asiat ovat. Vaikka olin todella onnellinen ”vain” äitinä, on onnellisuus syvempää tällähetkellä, kun pystyn myös nauttimaan asioista myös pelkkänä itsenäni, tuntematta syyllisyyttä tai pientä demonia kuiskimassa korvaani, että olet äiti, et voi enää nauttia omista jutuistasi.
Uskon tämän tilanteen johtuneen monista tekiöistä. Suurin syy varmasti on sisälläni asuva perfektionisti (josta yritän päästä eroon pienin askelin). Halusin kumota kaikkien ajatukset, mitä välttämättä ei oikeasti edes ollut kuvittelin vain, ettei nuori voi olla hyvä äiti. Minusta tuli suorittaja. Suoritin arkeamme läpi, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen… Samalla kadotin myös itseluottamukseni, tähän osaltaan vaikutti raskauden tuomat lisäkilot ja raskausarvet. En koe olevani pinnallinen ihminen millään tasolla, mutta olin aina ollut hyvin pieni kokoinen, ja yht’äkkiä tuplasin melkein oman painoni, noh, se oli silloin monien itkujen paikka. Rankka kokemus minulle henkisesti, olin silloin 21-vuotias ja raskaushormoonien vallassa, enkä kokenut saavani tukea sillä hetkellä minulle vaikeaan asiaan.
Noh, jatkan tästä joskus syvällisemmin, mutta alkuperäisenä pointtina tämä positiivisuus. Olin siis kaiken tapahtumien jälkeen hyvin skeptinen kaiken suhteen, ja vailla suuntaa mihin olin elämäämme viemässä. Minulta kesti siis reilusti yli vuoden saada elämästä kiinni tämän ”heräämisen” ja eron jälkeen, mutta pikku hiljaa alkavat palaset loksahdella paikoilleen. Mitä tähän positiivisuuteen tulee, kuten aiemmin jo mainitsin, ei elämässäni ole tapahtunut tämän ansiosta mitään suuria positiivisia asioita itsestään. Samalla tavalla pitää raataa peppu hiessä, että saa asioita eteenpäin, mutta ome henkinen hyvinvointi on parantunut. Se, että pystyy näkemään negatiivisissakin asioissa jotain positiivista, on oikeasti aika rentouttavaa, eikä negatiiviset asiat tai koettelemukset tunnu yhtään niin ahdistavilta. Enkä nyt siis puhu mistään facebookin positiivisuus haasteista, joita komeili vähän aikaa sitten kaikkin seinillä (vaikka jos ne on saanut jonkun muuttamaan ajatteluaan, on se ollut hyvä). En siis tällä omalla positiivisuus tempauksella tyrkytä muille mitään yltiöpositiivisuutta, vaan pidän sen vain ihan omien korvieni välissä. Korvaan mielessäni asioita positiivisempaan suuntaan. Suosittelen tätä kokeilu mielessä kaikille! Ei maksa mitään, ei ole mitään menetettävää, ja parhaimmassa tapauksessa saa positiivisemman elämänasenteen, joten kokeilemisen arvoista eikö? 🙂
