Itkupilli

WP_20150310_11_28_52_Selfie[1].jpg

Kyynelten seassa on myös ilonkyyneleitä..

Joo-o, tänään oli oikeastaan ensimmäinen sellainen normaali, oikea päiväkotivienti. Eli minä vein Vipen hoitoon josta mies hänet illalla hakee töidensä jälkeen. Haikeaa on, haikeaa on.

Lähdin suoraan viennin jälkeen pitkälle kävelylenkille ja itkeskelin ja nieleskelin itkua pitkin matkaa. Jos tämä tekee tiukkaa lapselle niin tekee se myös äitille. Minulla on takana selkeästi yhdet elämäni parhaista vajaasta kolmesta vuodesta ja tuntuu erittäin vaikealta päästää niistä irti ja siirtää ne vaan kauniisiin muistoihin.

Minä muutuin niin paljon, ja mielestäni parempaan suuntaan, tuona aikana. Opin itsestäni uusia asioita ja löysin uudenlaisia elämänpolkuja, monia ja monenlaisia. Ja minulle ja koko meidän perheelle tapahtui muutenkin paljon ihania asioita. Monista asioista kunnia kuuluu Vipelle. Eläisin tuon ajan uudestaan koska vaan. Ja jatkaisin nytkin jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Sinä, Vipe rakas, olet niin hyvää seuraa.

Eniten ei ehkä itketäkään juuri se päiväkotiin jättäminen ja sen aloittaminen vaan juurikin se että tajuaa että ne kaikki ihanat ajat on ohi.
Ne ajat kun vipelsimme Vipen kanssa menemään, innoissamme (taas tulee itku) Joka ikinen päivä me kuljeskelimme ulkona, monia tunteja. Satoi tai paistoi. Kuljimme puistot ja rannat, metsät ja hiekkapolut. Rattailla väänsimme menemään tiukimmatkin mutkat ja mäet.

Metsästimme kameralla linnut ja kukat. Poimimme marjat ja oksat ja kävyt. Hypimme lammikoissa ja heittelimme kiviä järveen. Kiipeilimme kallioilla. Ihastelimme sorsia ja joutsenia. Ihmettelimme veneitä, rekkoja ja traktoreita. Näimme kavereita. Kävimme avoimessa päiväkodissa ja vauvakinoissa. Seurattiin vuodenajan vaihteluita. Pyöriskelimme syksyllä lehtien seassa. Istuimme hiekkalaatikolla ja kiikuimme. Laskimme pulkkamäkeä ja kiipeilimme isoja portaita. Molemmat rakastimme ulkona olemista. 

Me seikkailimme, joka ikinen päivä. 

Kotona lueskelimme kirjoja sylikkäin, leikimme, riehuimme, piirtelimme, muovailimme ja päivän rytmi oli sujuvaa ruokailuineen ja päiväunineen. Nautin JOKA hetkestä. Minua ei ikinä, kertaakaan ahdistanut olla kotiäiti. Olla olemassa vain tuolle pikku ukkelille. Ja nyt se on jotensakin ohi.
On niin haikeaa!

Onneksi vielä seuraavan kahdeksan kuukauden aikana minulla on vapaapäiviä vielä aika paljon. Ja tiedänkin että ne me käytetään juuri nuihin mainitsemiini asioihin. Otetaan niistä kaikki irti, jatketaan seikkailua. Mutta voi että, Vipe-rakas, tämä tekee silti minulle(kin) niin tiukkaa. 

Niin tiukkaa…

On ikävä.

Itkettää.

 

Kommentit (2)
  1. :’) tartutit nyt nuo kyyneleet tännekin!

    1. Hups, sori 😀 
      Itsekäänhän en voi tätä tekstiä enää lukea kun itku tulee :’)

      Voi meitä äitejä <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *