Minä

Moi!

Olen viime aikoina ottanut tässä blogittelussa askeleita eteenpäin. Olen antanut itselleni nimen, näyttänyt kasvoni, linkittänyt sivuani mm. omassa facebookissa ja nyt liityin myös facebookissa sellaiseen yhteisöön kuin ’Savon blogit’. Eli aika huimia juttuja minun mittapuussa. Ne jännitti alkuun ihan kamalasti, mutta nyt tämä tuntuu oikeastaan pelkästään mukavalta. Lukijamääräni on noussut hiukan näiden askelten myötä mutta minua kovasti naurattaa että yhä edelleen kaikista kovin kannatus ja kävijämäärä on postauksella ’Maailman paras kanapasta’ joka googlestakin löytyy suunnilleen viidenneltä sijalta hakusanalla kanapasta.

Kävin äsken pyörälenkillä asioita hoitamassa ja samalla tuli miettineeksi asioita, tuuletin aivoja, pyöräily on siihen hommaan parasta. Mietin että minä olen vähän sellainen itsekäs äiti. Luulisin kuitenkin että positiivisella tavalla jos se tuon sanan yhteydessä on mahdollista? Lapset on minulle kaikki kaikessa mutta kyllä minä kuitenkin elän kaikkien omien juttujen avulla. Harrastusten. Valokuvaus, teatteriproggikset, kulttuuri, sisustelu, blogi, riennot ystävien kanssa ja kaikki muu härpäke mitä elämässäni on. Niistä minä saan parhaat hehkutukseni. 

Olen todella ylpeä lapsistani, monella tapaa. Annan heille myös ihan tosi paljon aikaa, mielelläni, jokaiselle erikseen ja yhdessä (ja itseasiassa kuljetan heitä paljon mukananoissa omissa jutuissanikin) Siitä ei ole kyse. Mutta omista jutuista saan voimaa arkeen. Niiden avulla jaksan yöheräämiset ja sairastelukierteet. Päällekkäiset tapahtumat ja muiden mutkikkaiden suunnitelmien tekemiset. Sotkuisen kodin ja iänikuisen ruoanlaiton.

En siis elä lapsilleni, vaan itselleni. Olen täällä kuitenkin laspsiani varten ja ne on minusta kaksi eri asiaa. Olisihan se muuten aika huimaa että jos eläisin vain lapsilleni, heidän teoilleen ja hehkuttaisin vain heidän olemassaoloaan, tarkottaisi se minun tapauksessani sitä että kun tulin 17-vuotiaana raskaaksi ja tässä menee vielä 16 vuotta kunnes Vipe on täysi-ikäinen, olisi tässä välissä ollut semmoinen 36 vuotta elämää jolloin elän jonkun muun vuoksi. Huih. 

Ja ei saa nyt tosiaan ymmärtää väärin. Lasteni eteen olisin koska vain valmis tekemään mitä tahansa, vaikka jättämään sen oman ’elämänkin’ jos tarve vaatisi mutta koska näin on mahdollista, näin on hyvä. Näin on erittäin hyvä. Olen äiti mutta olen myös ihminen, nainen, ystävä, lapsi, sisko jne.

Olen muuten viime aikoina saanut jonkun verran positiivista palautetta sekä valokuvauksesta kuin myös tuosta Nauruprojektistakin. Ja vaikka tätä elämää elääkin periaatteessa vain itselleen, niin on myönnettävä että kyllä se kannustus ja toisten positiivisuus tuntuu ihan pirun hyvältä.

Sain mm. viestiä yhdeltä tuttavaltani ja haluankin lainata hänen mahtavasta viestistään loppuosan tähän:

’Sinulla on lahja kuvata ja olla kuvattavana. Käytä sitä enemmän. Teet monia iloiseksi. Sitä monet tarvitsee. Ole luja ja rohkea!! Go girl!’

Joskus oikeasti toivon että olisin sellainen hillitty ja hallittu, tyyni ja yhteen asiaan keskittyvä. Mutta ei, mä olen joka puolelle syöksyvä, liian nopeasti innostuva ja ajan kanssa sätkyilevä hössöttäjä. Aina hirveästi kaikkea puuhaamassa mutta tuleekohan mistään lopulta hyvää. Virheitä ja mokailuja. Mutta toisaalta, tylsää kai mulla muuten tulisikin? 

Mitä tarkoittaa aikuinen?

Semmosta, 
Minna/lts