Perheenäiti(kö?)

KMN_5073.JPG

KMN_5074.JPG

KMN_5077.JPG

KMN_5079.JPG

KMN_5081.JPG

KMN_5088.JPG

KMN_5090.JPG

KMN_5093.JPG

En ole koskaan tuntenut itseäni perheenäidiksi – sanan varsinaisessa merkityksessä. Perheenäidit ovat mielestäni arjen supersankareita.

He ovat sellaisia ihanan huolehtivia sekä ihmeellisen hallittuja ja hillittyjä. Pitelevät kaikki lankoja käsissään todella taitavasti ja tietävät mitä tehdä. Aina. Heillä on kaapit täynnä terveellistä ruokaa ja kalenterissa merkinnät muskareista sunmuista. Heillä on lapsille tarkat säännöt ja rutiinit. Laukusta löytyy kaikki tarvittava aina nenäliinoista hakaneuloihin.

Vaikka olenkin perheen äiti ja tietyssä mittakaavassa jopa suurperheen äiti, tunnen kuitenkin mielestäni olevan ennemminkin sellainen ikuinen tytönhupakko. 

Minulla ei ole taitavia kasvatusmetodioita vaan menen aikalailla maalaisjärjellä, keittiöpsykalla ja perstuntumalla. Mennyt jo 20 vuotta. En osta juuri koskaan lapsilleni uusimpia muodinmukaisia vermeitä. Koskien vaatteita, leluja ja laitteita. En osaa saalistaa mojovia ruokatarjouksia vaan ostan sillä hinnalla ja silloin, kun kaupassa olen. En osaa ennakoida vaan elän tunteella. En pyöri lasten harrastuksissa takapiruna enkä ole kertaakaan vielä kuulunut mihinkään vanhempainyhdistykseen. Opetan lapselle mieluummin kulttuuria kuin sitomaan kengännauhat. Tehdään asioita hetken mielijohteesta, rutiinit vaan paukkuu. En ole sellainen ihana kanaemo vaan enemmänkin kukko tunkiolla. En askartele hulluna enkä järjestä spektaakkelimaisia leipomapäiviä. En etsimällä etsi muista äideistä vertaistukea tai ystäviä lapsille. Lapset hommaavat kyllä omat, omansalaiset, kaverinsa kun sen aika koittaa, olen nähnyt sen. En meinaa millään muistaa lasten kaikkia asioita ja tehtäviä kouluun, päiväkotiin tai harrastuksiin. En, vaikka ne olisivat monella listalla ja kalenterissa. Olen hajamielinen äiti. Minulla ei ole puhtailta tuoksuvia lakanoita joka päivä kuivumassa pyykkinaruilla. Eikä edes laventelin tuoksua liinavaatekaapissa. 

Kannustan lapsia useammin valitsemaan tunteella kuin järjellä. 
Aika hyvin minä silti olen onnistunut mieheni kanssa kasvattamisessa. 

Esikoisen tähtäin on kasvatusala yliopistossa – noo, onhan hän ehkä vähän tuommonen huonosyömäinen niinkuin äitinsäkin oli aikoinaan, mutta pikkuhiljaa siitäkin hyvä tulee. Ilolla seuraan kun tytär saa ihania uusia ystäviä ja matkustelee poikaystävänsä kanssa. Kun hän käy kulttuuririennoissa tai tekee töitä eri aloilla saadakseen rahaa elämiseen ja menemiseen. Niitähän me ollaan opetettu. Elämää.

Teinikin pärjää hyvin yläasteella suuntanaan lukio- noo, ehkä välillä vähän liikaakin tietokoneella mutta ei sentään juopottelemassa kaduilla. On ihana kun hän on löytänyt juuri omansanäköisen kaveriporukan. Porukan joiden kanssa saa olla oma omituinen itsensä. Eilenkin kun poikajoukko oli huoneessaan pelailemassa pokeria ja mitä lienekkään niin tämä äiti oli oikein iloinen hillittömien naurunremahdusten kuuluessa alakertaan asti, juuri tuo on tärkeintä. Ystävät. 

Taaperokin vaikuttaa ihan tasapainoiselta, mukavalta pikku herralta.

Haastan lapsiani tekemään ja ajattelemaan asioita itse. Annan heidän valita harrastukset ja lopettaakin jos eivät koe sitä omaksi. Jos taas sillä hetkellä ei löydy mitään kiinnostavaa niin odotellaan hieman. Ei ole pakko. Leikin ja pelaan heidän kanssaan, kuuntelen, pähkäilen ja  k u u l e n. Riehun ja vitsailen, käytän lapsia kulttuuririennoissa. Elokuvissa, teattereissa, sirkuksissa, konserteissa. Käydään tivolit ja leikkipuistot. Teen ruokaa, nautin siitä. Siivoan ja lapset siivoaa kanssani (pakotettuna). Juttelen heidän kanssaan ja olen heistä ylpeä. Käyn läpi murheet ja lohdutan. Minulla on rajat, joista voi neuvotella. Minulla on rakkaus, joka kestää pahimmatkin myrskyt ja tyrskyt. Halaan, pussaan ja pidän kainalossa. Kosketan aina kun ohitan.  Nauran heille ja heidän kanssaan, myös itselleni. Maalailen, muovailen ja pelailen. Kannustan piirtämään, lukemaan ja etsimään omia juttuja. Opetan viihtymään myös itsensä seurassa.

Laukustani ei pakosti löydy laastaria, mutta sitten haavaan laitetaan vaikka voikukan lehti. Ei ehkä nenäliinaakaan mutta sitten niistetään kuivuneeseen vaahteranlehteen. En osaa neuloa lapsilleni villasukkia mutta osaan maalata vesiväreillä iloisen ja värikkään piirustuksen. En jaksa aina osallistua autoleikkiin mutta leikin kutituspeliä senkin edestä. En osaa vastata kaikkiin kysymyksiin mutta ihmettelen lapsen kanssa asiaa yhdessä. En osta merkkilenkkareita mutta ostan jotkut toiset ja annan aikaani. Mokailen ja myönnän sen heille. 

Luin erittäin hyvän blogipostauksen lokeroinnista. Taisin juuri nyt lokeroida perheenäitin tietynlaiseksi, mutta ennemminkin tämä oli itseni ihmettelemistä. Oman äitiyteni pohtimista. Ehkä lokeroinkin siis itseni.

Juttelin vähän aikaa sitten erään ihmisen kanssa ja olimme molemmat itsestämme, kuin myös toisistamme, sitä mieltä että jos jossain asiassa elämässään on onnistunut niin äitiydessä. Sen voin yhäkin sanoa. Äitinä oleminen on onnistunein tekoni. Vaikken siis olekaan se pullantuoksuinen perheenäiti joka muistaa kaikki kevään kokeet ulkoa.

Olen kuitenkin äiti.

Ehkä vähän sellainen perheen-puoli-boheemi-hajamielinen-innostuja-äiti.
Tai jotain sinnepäin, 
Minna/lts

 

Kommentit (5)
    1. Kiitos haasteesta! Minäkin olen tämän jo joskus aiemminkin tehnyt mutta oli niin kivoja kysymyksiä sinulta että osallistun mielelläni uudestaan 🙂
      Ihania kysymyksiä ja vastauksia oli sinullakin, varsinkin kohta 6. Mikä täydellinen kesäpäivä!

      Aurinkoista kevättä sinulle ja perheelle <3

       

      1. Kiitos ja samoin myös teille! 🙂

  1. Täältä sinne päin onhyvä juttu. Ehkä hyvempi kuin luulekaan. Olen ollut tuollainen äiti, nyt olen tuollainen täti ja uusperheaikuinen. Ja kun meinaa iskeä ammattiaksvatus päälle, niin pitää istua alas ja huokaista.

    1. Sinne päin on täydellistä (jos sitä on olemassa?) =)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *