To be or not to be (together)

Erot. Ne on vaikeita. Parisuhde on taitolaji. Siinä saa jokainen taiteilla ihan koko rahan edestä ja silti voi mennä metsään.

Se on todella surullista.

Lapsena joskus ajattelin, että sitten isona menen naimisiin ja saan lapsia ja elämme onnellisina elämämme loppuun asti. Piste.

Ei siinä ollut mitään vaikeeta. En edes ajatellut että siinä voisi mennä mikään mönkään. Ei se ollut edes haave, vaan ihan täysin normaalia. Niinhän kaikki tekee. Ja itselläni oli malli ydinperheestä, muusta en tiennyt.

Kaikki ei kuitenkaan aina mene niinkuin saduissa.

Avioerostani on kohta neljä vuotta. Alussa olin helpottunut että pääsin siitä tuskasta eroon. Kaikki on niin suhteellista. Sitä katsoo asioita omasta näkövinkkelistään ja se maailma on siinä. Ne tapahtumat, se ahdistus, kaikki.

Välillä uppoudun aatoksiini, ”Miksi minulle piti käydä näin?”

Kyllä se niin on, että kun eroaa, maailma särkyy. Jokin särkyy, eikä sitä saa koskaan enää ehjäksi. Vaikka aika tekee tehtävänsä ja uusia, onnellisia asioita tapahtuu, se särö jää elämään loppuiäksi. Se on surullista.

Äitinä sitä tietenkin pelkää lastensa puolesta. Että jos he eivät hyväksy tai kasvavat jotenkin ”vinoon”, kun vanhemmat epäonnistuivat. Sitä syyllistää itseään, että on rikkonut lapsilta perheen. Ne tunteet ovat karmaisevia. Ja ne kyllä putkahtavat silloin tällöin mieleen, vaikka lapsillani näyttää kaikki olevan ihan hyvin.

Olin yhdessä lapsieni isän kanssa 20 vuotta. Se on pitkä aika. Nyt kun sitä ajattelee, tuntuu uskomattomalta miten pitkä aika se on. Mutta siinä oltiin ja pysyttiin, ylämäet, alamäet. Kunnes en enää jaksanut.

Nyt olen ollut kohta puoli vuotta uuden miesystäväni kanssa yhdessä. Huomaan välillä ajattelevani, että pitäisikö minun olla yksin. Ollaanko me liian erilaisia? Joustanko ja myötäilenkö liikaa? Onko kompromisseja vain turhan paljon? Tärkeintä on kai kysyä itseltään, Olenko Onnellinen?

Alussahan se on tietysti aivan mahtavaa. Alkuhuuma. Aivot käyvät ylikierroksilla. Ei oikein pysty nukkumaan kun ajattelee vain toista. Haluaa lähelle koko ajan. Mieletön buusti päällä.

Miehillä se kestää 2 kuukautta. Kaksi kuukautta ollaan sydänkäpysiä, jonka jälkeen se harmaa arki astuu kuvaan. Ei enää ihan koko aikaa pidelläkään kädestä kiinni. Ei pusutella pitkin päivää. Tietokoneen pelimaailma alkaa taas vetämään puoleensa..

Niin se kai sitten menee. Aivojen hormonimyrsky laantuu.

Aika näyttää soudetaanko tässä myötävirtaan rinta rinnan vai onko parempi meloa omaa reittiään, verkkaisesti ilman huopaamista..

Välillä mietin, että miten jaksaisin enää aloittaa alusta. Se on kovaa hommaa se etsintä. Pahinta siinä oli se, että kaverit ja jotkut ”matchit” sanoivat ”Sä olet niin mukava nainen, että kyllä sä kuule varmasti löydät sopivan!” Silti tuntui siltä että aina kaikissa oli jotain vikaa. Joillekin minä en ollut oikeanlainen (tai niin ne luulivat ;) .. ) ja jotkut eivät täyttäneet minun ”miesihannettani”. Tuo sana on muuten ihan hirveä. Mutta se nyt vain tarkoittaa sitä että ei vaan ”kolahtanut”.

On muuten kamalaa huomata, miten samat tyypit pyörivät deittipalstoilla vuodesta toiseen!! Tulee mieleen että, ”MIKÄ NIITÄ VAIVAA?” Ovatko ne niin nirsoja ettei kukaan kelpaa, vai onko niillä oikeesti jotain niin pahasti vinossa ettei kukaan kelpuuta? Tämä on loputon suo. Huokaus.

Mutta kaikesta kompuroinnista huolimatta, ikuinen romantikko minussa nostaa aina vaan päätään ja ”Toivossa on hyvä elää!!” -sanoi lapamatokin.

Love forever! ♥