Menneisyyden kummitukset

”Mitä teet ens viikonloppuna jos tulisin käymään?”

”Joo löysin sen suihkuverhon pidikkeet, voinhan mä joskus tulla tuomaan ne täs joku viikonloppu?”

Kyllä, tässä asiassa voin olla rehellinen. Olen lahjakas aiheuttamaan ihmissuhdedraamaa ja polttamaan siltoja pysyvästi. Tai en minä niitä aiheuta, vaan niitä vain sattuu. Tai en minä voi sille mitään, että loukkaannuin tästä ja tästä, enkä pääse eteenpäin ilman anteeksipyyntöä ”Mieluummin annan olla kuin pidän hänenlaisiaan ihmisiä lähipiirissäni” Varmaan eräs lempilauseeni.

Äitini mielestä kannan paljon kaunaa ja se syö minua sisältä. ”Anna anteeksi, sinun pitäisi hokea tuota mantrana päivittäin.” Ehkä olen liian ankara, kriittinen ja tarkka oikeustajuni kanssa. Epäoikeudenmukaisuus, itseä ja varsinkin läheisiäni kohtaan saa minut kihisemään, kiehumaan ja tärisemään. (Olisin varmaan se hirvein äiti vanhempainvarteissa)

Uusi alku mahdollisti kaiken tuon taakseen jättämisen. Kaikki ikävät ihmiset, joiden kanssa on mennyt sukset ristiin. En ole ikinä ymmärtänyt ystäviäni, jotka sähläävät saman jätkän(=fuckboyn) kanssa aina uudestaan. Tai niitä, jotka eivät vain päästä eksästään irti. Elän fantasiamaailmassa, jossa loppu on loppu ja elämä jatkuu.

Sitten on minun kaksi herrasmiestä joiden kanssa on väännetty ja käännetty. Ne kaksi, joista ystäväni eivät vain jaksa enää kuunnella. Toinen on ikuisuus dilemma ja toinen edellisen, surullisen eroni toinen osapuoli. Kun molemmat päättävät samana iltana sanoa juuri nuo lainaukset alusta, niin siinä on vain vähän liikaa kestettävää.