Minulla on aina ollut kaikki mitä tarvitsen. Lapsena hieman ylenpalttisestikin. Muistan varhaisteininä murehtineeni perheeni rahatilannetta ohimennen. Äitini on aina ollut hyvin tarkka rahasta, ja se ei ole ikinä päässyt loppumaan.

Kun olenkin yhtäkkiä itse vastuussa omasta taloudestani niin huomaan eri tasoja. Tasoja, mihin kuuluu eri määrä ”kivoja juttuja”, kuten elokuviin meneminen, kahvitellut, viinilasi baarissa, pieni heräteostos tai keikkalippu. Se että kivoja juttuja on, mutta ne ei kaada taloutta.

En ollut ennen ajatellut millaista on kun on oikeasti tiukka rahatilanne. Sehän on kaikkien kivojen juttujen karsimista. Tai siis sellaisten kivojen juttujen jotka maksaa. Sitä laskee senttejä ja alkaa jännittämään riittääkö kaupassa kortilla vara. Mitä ihmettä oikein syön ensi viikolla? Miten mä maksan vuokran?

Noloa myöntää, mutta olen kateellinen. Olen kateellinen niille, joilla on varaa. Yhtäkkiä lähtee matkalle, ostaa merkkilaukku tai lähteä ravintolaan syömään. Hetket ovat lyhyitä, mutta vimmastuttavia. Muistutan itseäni, että hetkeni on vain välitila, että joskus minulla tulee olemaan varaa elää vähän rennommin. Lisäksi minullahan on materiaa vaikka kuinka. Minulta ei periaatteessa puutu mitään, vaan asioita jotka mainonnalla pyritään vaikuttamaan että tarvitsen. Ja eihän materia tee onnelliseksi eikä raha. Niin se raha. Ei se tuo onnea, mutta kyllähän se luo turvaa ja tilaa.

Olen huomannut kuinka paljon rahasta murehtiminen vie voimavaroja. Kaikki suunnitelmallisuus ja laskeminen vie toki aikaa, mutta miten se viekään voimia. Kaikkia voimavaroja jotka voisi käyttää muuhun. Nähdessäni tuttujen saavan isoja laskuja kelalta väärin saaduista opintotuista mietin, että ei edes riitä laskeeko rahan riittävän, vaan myös sen ettei tienaa liikaa. Jos minun ei tarvitsisi murehtia rahasta mihin muuhun voisinkaan käyttää vapautuvan ajan?