Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani on erikoinen ja upea kirja! Sanon sen heti kärkeen, suosittelen tätä kaikille!

Olipa kerran (1800-luvun lopussa) kolme ruotsalaista insinööriä, jotka saivat pähkähullun idean lentää valtavalla vetykaasupallolla Pohjoisnavan yli. Mukaan pakattiin valtavat määrät varusteita, osa tarpeellisia kuten ruokatarvikkeet sekä kiväärit ja panokset, osa luksustuotteita kuten shampanja sekä hienommat vaatteeet paluumatkaa varten. Reissu meni kuitenkin mönkään heti alkumetreillä kun Andreén retkikunnan nimellä kulkeva joukkue joutui tekemään hätälaskun ahtojäälle vain kolme päivää nousun jälkeen. Tämän jälkeen erätaidoton joukko tarpoi ahtojäällä monisatakiloisia rekiä vetäen järisyttävät kolme kuukautta, ennen kuin löysi kaistaleen kiinteää maata, karun ja käytännössä aina ahtojään ympäröimän Valkosaaren. Saarelle noustuaan kului kuitenkin vain muutama päivä, ennen kuin säännölliset päiväkirjamerkinnät lakkasivat. Miesten ruumiit löydettiin sattumalta Valkosaarelta 30 vuotta myöhemmin.

Mitä miehille tapahtui? Löytöhetkellä heillä oli mukanansa ruokaa, lämpimiä vaatteita, yhä toimiva keitin, aseita ja lääkkeitä. Kyseessä on yksi Ruotsin kuuluisimpia mysteereitä, josta on kirjoitettu useita kirjoja ja esitetty vähintään yhtä monta teoriaa.

Yli sata vuotta myöhemmin kuvittaja Bea Uusma tutustuu retkikuntaan ja kehittää mysteeristä itselleen aikamoisen pakkomielteen. Sellaisen, jonka myötä hän istuu iltakaudet kansallisarkistoissa ja museoissa tutkien leirin jäänteitä ja jopa opiskelee lääkäriksi ymmärtääkseen tapahtunutta paremmin. Obsessio ei vain hellitä, ei ennen kuin Uusma saa jalkansa Valkosaaren jäätiköiden peittämälle maalle itsekin. Vai hellittääkö sittenkään?

En ole millään tapaa ollut kiinnostunut naparetkistä aiemmin, mutta heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien teos tempaa mukaansa. Uusma on kuin ammattimaisin rikospaikkatutkija joka kerää uskomattoman analyyttisesti ja kärsivällisesti todistusaineistoa retkikunnan jäänteistä, päiväkirjoista ja aikalaisteksteistä. Hän herättää henkiin retkikunnan jäsenet ja ajoittain tuntuu kuin olisin heidän mukanaan tuolla uskomattomalla matkalla palelemassa pakkasessa ja jääkarhun lihaa kaluamassa. Loppua kohden mysteeri tihenee ja huomaan lukevani henkeäni pidättäen, kuin lukisin jotain todella piinaavaa jännityskertomusta. Mutta luenkin tietokirjaa!

Kirja on myös graafiselta suunnittelultaan uskomattoman kaunis. Eri tekstilajeja markkeeraavat eri fontit, sivujen värit vaihtelevat, taitto vaihtelee, välissä on valokuvia mm. 1930-luvulla löytyneestä leiripaikasta sekä kuumailmapallosta.

Naparetki on voittanut tietokirjallisuuden August-palkinnon, ja sen se totisesti ansaitsee.