Tampereen tuliaisia
Vietin viikonlopun Tampereella, jossa vietettiin elokuvaväen juhlaa eli Tampere Film Festivalia. Dokkaripuolen ihmisenä kävin pääasiallisesti dokumenttielokuvanäytöksissä, mutta myös kansainvälisen kilpailusarjan näytöksissä, joista löytyi muutamia lyhärihelmiä. Kirjoitan tähän postaukseen nyt lähinnä kolmesta kotimaisesta dokkarista, jotka kaikki tulevat maaliskuun aikana vielä levitykseen Finnkinollekin.
Presidentintekijät (ohj. Tuukka Temonen) on kevään kohuleffa, jonka näytös olikin asiaankuuluvasti loppuunmyyty. Leffasta on uutisoitu jo koko kevät, sillä Kokoomuksen väki on jollain tapaa suuttunut elokuvan sisällöstä. Itse kiistasta voi olla montaa mieltä ja siihen en aiokaan mennä, sillä ainakin kohu on toiminut erittäin tehokkaana markkinointikikkana elokuvalle, jonka lähtökohta (Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja) ei kuulostanut ainakaan omiin korviini lainkaan kiinnostavalta. Mutta niinpä vaan se oli Tampereen listallani ”pakko nähdä” -osastoa. Itse elokuva? Festivaalin parhain yllättäjä! Leffassa siis seurataan Niinistön vaalikampanjaväen työskentelyä marraskuusta 2011 kevään 2012 vaaleihin saakka, ja koko elokuva on pääasiallisesti yhdessä kokoushuoneessa tapahtuvaa dialogia. Tähän verrattuna elokuvasta on saatu harvinaisen kiinnostava. Sauli Niinistö on itse häivytetty lähes kokonaan elokuvasta pois ja päähenkilöksi nousee Kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen. Mukana on muutakin ydinjoukkoa, sekä julkkispiireistä viestintäkonsultti Kirsi Piha sekä kampanjan rahoituspuolelta Hjallis Harkimo. Leffan jälkeen en täysin ymmärrä mistä kohu on saanut alkunsa. Kaikki elokuvan henkilöt näyttäytyvät uskomattoman pätevinä ja ammattimaisina toimijoina, ja erityisesti Turunen voisi tulevaisuudessa lähettää leffan CV:nsä sijasta uutta työpaikkaa hakiessaan: sen verran rautaisella otteella hän kampanjaa johtaa. Toki voi tuntua kiusalliselta kun kokouksissa Niinistöstä puhutaan ”ehdokkaana” ja todetaan että ”ehdokkaan ympärillä ei ole hyvää pöhinää, hän ei ole kiinnostava”, mutta turhan vahvoista sanavalinnoista huolimatta kyseessähän on vain arvio tilanteesta. Tuskin mitään saataisiin missään työryhmässä koskaan aikaiseksi jos ongelmakohtia ei analysoitaisi? Elokuva kertookin oikeastaan työryhmätyöskentelystä ja yhteisen päämäärän eteen työskentelemisestä. Haaviston kannattajana täytyy sanoa, että lopussa kun Niinistö valitaan, tulee katsomossa minulle tippa linssiin kun kampanjatyöntekijät halaavat toisiaan onnesta hehkuen. Sillä elokuvassa todella menee työntekijöiden puolelle, ja se, että päämäärä on Niinistön valinta presidentiksi, tavallaan unohtuu. Se on elokuvalta hyvin tehty. Kolahtanee myös jokaiseen joka on koskaan tehnyt mitään projektityötä. Suosittelen ehdottomasti!
Eedenistä pohjoiseen (ohj. Virpi Suutari) on aivan mahdottoman kaunis dokumentti puutarhanhoidosta ja rakkaudesta. Elokuvassa seitsemisen pariskuntaa, joille puutarhanhoito on jollain tapaa erityisen merkityksellistä, pääsee kertomaan tarinansa. Mukana on ilahduttavan erilaisia päähenkilöitä, joskin jossain vaiheessa pareissa alkoi mennä hieman sekaisin, ja jos jotain elokuvassa olisin muuttanut, olisin ehkä tiputtanut 1-2 paria pois. Mutta ne ihmiset, ja ne puutarhat! Elokuva on täydellinen yhdistelmä koskettavia tarinoita ja uskomattoman kauniita puutarhakuvia. Elokuvan lopun surullisesta käänteestä huolimatta leffasta tulee hyvälle tuulelle. Elokuvasta on mahdotonta on tykkäämättä: se on sama kuin sanoisi että ei pidä vauvojen naurusta. Elokuva tuo pahimmankin kyynikon sydämeen toivoa ja lohtua ja kauneutta ja AH! Se kun pariskunta kertoo olleensa naimisissa 40 vuotta ja tavoitteena on olla vielä toiset 40, siten että tuolloin mies on 102-vuotias ja vaimon satavuotis-syntymäpäivän yönä he kuolisivat yhdessä sylikkäin… Enough said. Suosittelen. Kyynikoille ja puutarhanhoitajille.
Näin unta elämästä (ohj. Jukka Kärkkäinen, Sini Liimatainen) tarttuu vaikeaan aiheeseen, itsemurhaan. Dokumentissa tavataan kaksi poikansa menettänyttä, kaksi veljensä menettänyttä ja kaksi itse itsemurhaa yrittänyttä henkilöä. Elokuva koostuu näiden henkilöiden ”haastatteluista”, eli henkilöiden on annettu vapaasti kertoa tarinansa eikä minkäänlaista kertojanääntä tai haastattelijaa ole. Haastatteluita rytmittää animaatio, jolla kuvataan itsemurhaan päätyvän Aleksin maailmankuvaa ja kasvavaa ahdistusta. Dokumentissa on paljon hyvää. Se on ensinäkin ihan kauhean tärkeä, vaikka osin myös aika vaikeaa katsottavaa. Luulen että jokainen elokuvaa katsova samaistuu eri hahmoon: itselleni läheisimmäksi ja aidoimmaksi muodostui poikansa menettänyt isä. Henkilöiden tapa kertoa kokemuksistaan on hyvin erilainen, mikä vaikuttaa samaistettavuuteen. Toisten kertomukset tuntuvat enemmän ulkoaopituilta ”kertomuksilta”, mikä saattaa yksinkertaisesti olla henkilöiden tapa käsitellä kaameaa ja hirveän vaikeaa kokemusta. Kuitenkin elokuvan hahmoina lähimmäs pintaa tulivat juuri ne, jotka kertoivat elämästään takellellen ja oikeaa ilmaisua hakien. Animaatio rytmittää tarinoita hienosti ja kasvattaa loppuun asti kasvavaa jännitettä. Lopussa nähdään kotivideomateriaalia viulua soittavaa Aleksia, missä vaiheessa itku viimeistään tulee silmään. Näin unta elämästä on välillä kiusallista katsottavaa, mutta toimii toivottavasti tervetulleena puheenavauksena tärkeälle aiheelle. Suosittelen. Aivan kaikille.
Eedenistä pohjoiseen elokuvateattereissa nyt, Presidentintekijät 14.3. alkaen ja Näin unta elämästä 28.3. alkaen.