Jos on ainakin viikko lukuaikaa: Hieno, järkälemäinen Valontuojat
Eleanor Cattonin Booker-palkittu Valontuojat on valtaisa urakka. Yli 700-sivuiseen kirjaan kannattaakin tarttua ainoastaan, jos on aikaa pyhittää lukemiselle n. 5 päivää putkeen – tähän ei missään nimessä kannata ryhtyä sillä suunnitelmalla että lukaisee luvun siellä, toisen täällä, väleissä viikko aikaa. Valontuojat on nimittäin lukijalleen erittäin haastava kirja, joka ei imaise mukaansa ehkä sillä yleisimmällä tavalla.
Valontuojat sijoittuu 1860-luvun Hokitikaan, Uudessa-Seelannissa sijaitsevaan kullankaivajien kaupunkiin, jonne eräänä tammikuun iltana saapuu Menestys-nimisellä laivalla Walter Moody. Ensi töikseen hän törmää 12 miehen salaiseen neuvonpitoon, ja hänet vihitään eriskummallisten tapahtumien sarjaan, jota miehet yrittävät yhteistuumin selvittää. Miten itsemurhaa yrittänyt kurtisaani, kadonnut kullankaivaja sekä vanhan erakon kuolema liittyvät toisiinsa? Tarinaan liittyy juonittelua, eri tahojen havittelema salainen kultaomaisuus, katoavia asiakirjoja, poliittisia agendoja, valeidentiteetti, laukauksia sekä tietysti rakastavaiset.
Jo tämän perusjuonen osalta kirja vaatii veronsa: kirjassa on lähes parikymmentä henkilöhahmoa, joista ei nouse varsinaista päähenkilöä. Erityisesti kirjan ensimmäisen osan aikana, kun kukin heistä saa kertoa oman versionsa tapahtumista kaupunkiin vasta saapuneelle Moodylle, menevät hahmot helposti sekaisin, ja heidän kertojanäänensä kuulostavat aivan samalta. Ensimmäinen osa (joka muuten on yli 300 sivua pitkä) on kaikista haastavin, ja myönnän sen aikana harkinneeni kirjan jättämistä kesken useaan otteeseen. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä toisessa osassa tapahtumat alkoivat vauhdittua ja henkilöhahmot saada syvyyttä. Kaikki hahmot eivät jääneet mieleeni kirjan loputtuakaan, mutta erityisesti kiinalaisen hatturi Ah Sookin sekä erakko Crosbie Wellsin kohtalot koskettivat. Cattonin kieli on runsasta ja kuvailevaa, myös suomentaja on jälleen tehnyt hienoa työtä erinomaisten kielikuvien säilyttämiseksi.
Ytimeltään tarina on melko perinteinen murhamysteeri, mutta kirjan toinen taso on kuitenkin paljon juonta syvemmällä ja paljastui itsellenikin osittain vasta kirjan lukemisen jälkeen. Vihjeitä on tietysti tarjolla yltäkylläisesti: kirjan ensimmäisillä sivuilla esitellään henkilöhahmot jaottelemalla heidät ”planetaarisiin” ja ”stellaarisiin”, ja jokainen kirjan 12 osasta alkaa osan tapahtumien ajankohdan tähtikartalla, johon stellaariset henkilöhahmot on sijoitettu. Luvuilla on nimiä kuten ”Venus Saturnuksessa” ja niin edespäin. Lisäksi kirjan rakenne – 12 osaan jaettu kirja, jossa ensimmäinen osa on yli 300 sivua, seuraava puolet siitä, sitä seuraavat taas tästä puolet jne – viittaa kuun vähenemiseen. Astrologisia viittauksia on siis paljon, mutta en yhdistänyt niitä kirjaa lukiessani, vaan vasta lopetettuani aloin googlaamaan kirjaa tarkemmin. Kävi ilmi, että Catton on kirjoittanut kunkin 12 neuvonpidon miehestä yhden horoskooppimerkin ”karikatyypiksi”, jonka toimintaa tähtimerkkinsä piirteet ohjaavat ja motivoivat.
Kirja jättää vastaamatta moniin esittämiinsä arvoituksiin ja erityisesti loppuratkaisu jää epäselväksi. ”Kosmisten kaksosten” käsite auttaa kuitenkin paikkaamaan aukkokohdat – ja nyt kaiken tämän internetistä selvittämäni valossa tekeekin mieli lukea kirja uudelleen. Ymmärsin myös, että kirjailija on tutkinut 1860-luvun tähtikarttoja ja hänen esittämänsä kartat ovat todella ne mitkä vallitsivat tarinan päivinä oikeastikin, mikä lisää kunnioitusta kirjailijan valtavaa työtä kohtaan. Voi kuitenkin myös kysyä, että mitä lisäarvoa ne antavat peruslukijalle, jolla ei vastaavaa astrologista tietoa ole?
Valontuojat jättää siis harvinaisen ristiriitaisen tunteen. Kirja oli liian pitkä, erityisesti alussa kerronnaltaan tahmea ja siinä oli liikaa henkilöhahmoja. Lisäksi ärsyttää, että kirjan tajutakseen pitää mennä googlaamaan toisten ihmisten teorioita loppuratkaisusta – vai onko se sittenkin kirjailijalta nerokas tapa herättää keskustelua ja fanikulttuuria (esim. Game of Thronesin tai Westworldin osalta puolet huvista on spekuloida mistä sarjassa on kyse), ja toisaalta luoda kirjaan toinen taso, joka varmistaa että lukija tarttuu kirjaan toistekin? Varmaa on vain, että kirjan lukemisen jälkeisenä yönä näin unta kirjan henkilöhahmoista, mitä minulle ei juuri koskaan tapahdu. Loppuvaikutelmani Cattonin järkälemäiseen kirjaan lienee siis kuitenkin positiivinen.