Ristiriitaisia ajatuksia Yönaisten äärellä
Rakastin Mia Kankimäen esikoiskirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Siis rakastin, todella rakastin. Siksi onkin niin vaikea kirjoittaa Kankimäen viime vuonna ilmestyneestä kirjasta, jonka vasta nyt sain käsiini. (Kiitos kirjastojonot elokuu 2018 – maaliskuu 2019!) En tiedä olenko itse kasvanut, vai onko maailma muuttunut, mutta Kankimäen ajattelu tuntuu vanhanaikaiselta. Palaan tähän kohta.
Naisia joita ajattelen öisin on esikoisteoksen tavoin eräänlainen dramatisoitu tietokirja. Kertoja, joka on tai ei ole juurikaan Kankimäen itsensä tapainen, vähän päälle nelikymppinen kirjailija toisen kirjansa parissa, kipuilee elämänsä kanssa: mitä sitä nyt perheetön, asuntonsa myynyt, vakityöstä irtisanoutunut keski-ikäinen kirjoittaja elämällään tekisi. Öisin hän ajattelee voimanaisia, tai yönaisia, kuten hän niitä kutsuu. Karen Blixeniä, Afrikassa kannattamatonta kahvifarmia vuosikaudet ylläpitänyttä upeaa naista, joka vastoinkäymisistä huolimatta jaksoi – ja jonka mukaan on nyt nimetty kaupunginosa. 1800-luvulla seikkailleita tutkimusmatkailijanaisia, joiden täytyi matkalle päästäkseen esittää lähtevänsä ”hermolomalle” ja pukeutua säädyllisesti koko matkan ajan, ja joista tuli aikansa julkkiksia. Firenzen taiteilijanaisia aikana kun naiset eivät olleet taiteilijoita lainkaan. Kankimäki (tai kertoja) lähtee matkalle näiden naisten seuduille, etsimään heitä ja etsimään itseään.
Kirja itsessään on tosi valloittava ja inspiroiva. Kankimäki kirjoittaa upeasti ja loihtii kaukaiset maailmankolkat eloon lukijan silmien edessä. On myös suoranainen uroteko tuoda nämä upeat naiset yleisön tietoon: Yönaisista Karen Blixen on monelle tuttu Minun Afrikkani -elokuvan hahmona ja Yayoi Kusama nykytaiteen ikonina, mutta suurinta osaa yönaisista en ole kohdannut missään. Kankimäki tiivistää kunkin elämänvaiheet (ja lähes poikkeuksetta vaikeudet, koska helppoja nämä elämät eivät missään nimessä olleet) kiehtovaksi tarinaksi – näitä tarinoita haluaisin lukea lisääkin.
Ongelma syntyy kuitenkin kirjan perusajatuksesta. Kun naista ahdistaa, ainoa ratkaisu on lähteä matkalle. Näinä ilmastonmuutos-aikoina ajatus on auttamatta myöhässä. Kirjaa kirjoittaessaan Kankimäki asuu 3-4 maassa eri pituisia aikoja yhden vuoden aikana, ja kuvaa sitä miten mukavaa on asustaa taiteilijaresidenssissä siellä ja täällä ja savannilla on rankkaa mutta upeaa ja kokemus on kullanarvoinen. No varmasti on, mutta matkustaminen ei auta elämänahdistukseen. Arki iskee vastaan siinä vaiheessa kun residenssi (ja rahat loppuvat), ja silloin ihminen on yhtä lailla perheetön ja asunnoton kuin kotimaassakin.
”Päätän välittömästi seurata Isabella Birdin masennuksenparannuskeinoa ja ostaa kahdet lentoliput syyskuussa Kiotoon ja marraskuussa Firenzeen. Olo paranee heti.”
Jos ylläolevasta lauseesta nyt ei edes takerruta lentämiseen ja sen haittapuoliin, niin kiinnostaisi, kuinka paljon tämä yltiöpäinen matkastaminen oikeasti parantaa masennusta. Eikö masennus iske kahta lailla takaisinpalatessa? Haluaisin lukea siitä miten keski-ikäinen nainen voi löytää elämälleen tarkoituksen ihan vaan täällä koti-Suomessa! Täällä on monta lapsetonta freelanceria jotka varmasti haluaisivat tietää, miten se käy.
Tiedostan kyllä, että otan kirjan tältä osin vähän turhan vakavasti. Mutta jostain syystä tämä vaivaa minua niin paljon, että pystyn nauttimaan kirjasta ainoastaan silloin kun Kankimäki kuvaa jotakuta yönaisistaan, en lainkaan silloin kun hän kertaa omaa kirjoituskriisiään. Nykyajan paradoksia Kankimäki kuvaa osuvasti kertoessaan miten hän Afrikassa saapuu huonovointisena pitkän safarilegin jälkeen yöpaikkaansa: ”Onnistun lukemaan pari meiliä ja vajoan sitten huonovointiseen alakuloon, joka muistuttaa koti-ikävää, mutta johtuu varmaankin vatsataudista ja nestehukasta. Ponnistelen kirjoittaakseni Facebookiin hurmoksellisen päivityksen ja menen sitten huoneeseeni makaamaan.”
Toistaiseksi olen lukenut tästä kirjasta ainoastaan positiivisia arvosteluita ja kiinnostaisi kuulla, häiritsikö ketään muuta samat asiat kuin minua?