Korkeita paikkoja ja itsensä ylittämistä
Seikkailupuisto Zippyn ratoja puiden latvassa
Tunnen selittämätöntä vetoa korkeisiin paikkoihin, vaikka pelkään niitä. Viime kesänä hommauduin kalliille Dinner in the sky -lounaalle, jonka aikana en pystynyt syömään haarukallistakaan, koska oli niin kiire puristaa rystyset valkoisena pöydänreunoja. Jostain syystä tuntui siltä että jos pidän tosikovaa pöydästä kiinni, niin omin käsivoimin saan tämän hökötyksen pysymään ilmassa. Toissakesänä kävin silloisen heilan kanssa Barcelonassa, jonka kivalle Tibidabo-vuorelle halusin päästä funikulaari-näköalahissillä, mutta hissin lähtiessä liikkeelle menin niin paniikkiin että vahingossa puraisin exääni olkapäästä. Silti, jonkinlainen elämysten, seikkailujen ja itsensävoittamisen tarve on minussa niin syvällä, että hankkiudun jatkuvasti vastaavanlaisiin tilanteisiin, ja tajuan vasta h-hetkellä, että hitto mua pelottaa.
Jos tunnistat itsesi ylläolevasta, niin voin kertoa sinulle että Helsingin Taliin/Munkkivuoreen avautunut Seikkailupuisto Zippy on aivan mieletön paikka! Puisto on valloittanut kokonaisen metsän yllättävän vaivihkaa, ja vaikka paikalliset asukkaat ovatkin kuulemma siitä valittaneet, Zippyn ulkoasu on vaatimaton, maisemaan sopiva eikä lainkaan räikeä. Värikkäät mainoskyltit loistavat poissaolollaan ja koko puiston ”sisäänkäyntikin” on vaatimaton kontti jonka ohi voisi huomaamatta jopa kävellä. Metsässä voi yhä kulkea ja lenkkeillä rauhassa, yläilmoissa horjuvia huimapäitä lähes huomaamatta. Puistossa on useita ratoja: pikkulapsille erikseen omansa, pari helppoa aloitusrataa, sekä kolme vaikeampaa, joista musta on jo ilmeisesti ns. tosivaikea. Turha sanoakaan ettemme päässeet mustaan asti.
Porukkaa odottelemassa ratojen lähtöpisteellä
Saapuessamme paikalle, meidät varustettiin nopeasti valjaisiin ja kypäriin. Nopealla introradalla Zippyn työntekijä kertoi perusteet radoilla etenemisestä, ja monet intron opeista olivatkin jatkuvassa käytössä radoilla. Aloitimme ”helpoista”, vihreällä merkityistä radoista, jotka eivät tuntuneet lainkaan helpoilta. Yhdessä radassa on n. 10 osuutta (radasta riippuen), ja osuudet vaihtelevat erilaisista liu’uista (jotka olivat kaikista kivoimpia) aika vaativaakin tasapainoilua vaativiin kohtiin. Edessä ja takanamme pikkulapset viipottivat ratoja hurjaa vauhtia, kun itse jäin tukkimaan rataa hermostuksissani. Ensimmäisellä radalla päätin etten enää nouse ylös kun olen alas päässyt. Kuitenkin alas päästyäni päätimme kokeilla seuraava, toisiksi helpointa rataa, jossa sama ilmiö toistui: jalat ja kädet tärisivät ja itkua pidätellen päätin että jos ikinä pääsen alas, en enää koskaan tule ylös. Jälleen, päätin kokeilla vielä sinistä, keskivaikeaa rataa. Osa rataosuuksista olivat yhä todella pelottavia, mutta pikkuhiljaa vaijereihin, omaan tasapainoon sekä valjaiden kantavuuteen oppii luottamaan. Kun keskivaikeasta radasta oli selvitty, vedimme vielä lopuksi sen kaikista helpoimman radan, joka sujuikin tällä kertaa kuin lasten leikki!
Urheat seikkailijat varusteissaan
Lopputulos: sairaan hauskaa! Yläilmoissa pelotti välillä aivan vietävästi, mutta kuten jo sanottu, kaikkeen tottuu ja välineisiin oppii luottamaan. Loppupuolella alkoi myös huomata sellaisia asioita, kuten miten löytää tasapaino kun huojuu pelkästään yhden vaijerin varassa, ja oma ”kiipeilytaito” alkoi kehittyä. Lapsille paikka on tietysti ehdoton must, ja kuulin takanani yhdenkin pikkutytön kuvailevan että puisto on siisti koska on hauskaa mutta myös vähän pelottavaa. Vähän kuin Linnanmäellä?
Olen aiemminkin miettinyt sitä miten aikuisena kaikenlaiset jutut pelottavat, usein turhaan. Zippyssä nuo pelot on mahdollista ainakin hetkeksi voittaa, ja samalla saa hieman liikuntaa – odotan vain innolla mikä ruumiinosa huomenna kolottaa! Erityisesti pitkissä liu’uissa metsän halki oli olo kuin Tarzanilla konsanaan. Tyyriistä hinnastaan huolimatta (25 € / aikuinen / 3 tuntia) aion ehdottomasti käydä vielä uudestaan – tiedä vaikka pääsisin seuraavalla kerralla jo punaiseen tai mustaankin rataan asti!