Sarjakuvasuositus: The Unwritten
“Just a story? Tell that to the Greeks who fought at Troy. Tell the women burned as witches. Tell the martyrs of all the religions… Stories are the only thing worth dying for!”
En ole koskaan ollut mikään suuri sarjakuvien ystävä, tai ehkä en vain ole tutustunut niihin kunnolla. Sarjakuvafilmatisointibuumin ollessa kuumimmillaan olen kuitenkin ymmärtänyt erinäisistä lähteistä, että sarjakuvat eivät ole pelkästään sitä piirrettyä akuankka-huumoria, vaan jatkuvajuonisissa aikuisille suunnatuissa aikuisten sarjakuvissa mennään varsin synkkiä ja monimutkaisiakin polkuja. Muutama vuosi sitten bongasin jostain Mike Careyn ja Peter Grossin The Unwritten -nimisen sarjakuvan, johon kuitenkin koukutuin aika nopeasti. Luettuani muutaman vihkosen unohdin kuitenkin koko homman, kunnes tänä kesänä palasin sarjan pariin, ja luin episodit 5-7 yhdessä hujauksessa. Olen aina lukenut paljon sekä fantasiakirjallisuutta, että ns. klassikkokirjoja, ja The Unwrittenissä nämä yhdistyvät ihan mielettömällä tavalla!
Sarjan päähenkilö on Tom Taylor, jonka mystinen isä, kirjailija Wilson Taylor katoaa suosionsa huipulla. Wilson on luonut valtavan suositun Harry Potter-henkisen kirjasarjan, jonka päähenkilö puolestaan on Tommy Taylor -niminen koulupoika. Yhtäläisyydet Harry Potteriin ovat huomattavat, alkaen Tommyn kahdesta parhaasta ystävästä jotka muistuttavat paljon Ronia ja Hermionea. Oikea Tom Taylor on itsekin jonkinnäköinen puolijulkkis, joka hyödyntää yhdennäköisyyttään kirjasarjan Tommyn kanssa ravaamalla erilaisissa comic coneissa. Tapahtumat alkavat kuitenkin nopeasti eskaloitua, ja pian puoli maailmaa uskoo että Tom tosiaan on Tommy. Tom joutuu salaperäisen cabalin vainoamaksi, ja oppii lopulta että hänessä on tosiaan taikuutta. Tommy-kirjoista tutut elementit kuten maaginen ovenkahva sekä Tommyn kissa Mingus ilmestyvät Tomin elämään. Myös Tomin isän menneisyydestä paljastuu yhä useampia salaisuuksia ja Tom joutuu kyseenalaistamaan koko olemassaolonsa: onko hänet vain kirjoitettu?
Juonta on tosi vaikea kuvailla lyhyesti, sillä sarjakuva on niin monipuolinen. Niteet koostuvat useista episodeista, joista jotkut seuraavat ”nykyhetkeä” eli Tomin kamppailua vihollistensa kanssa ja yritystä löytää totuus sekä itsestään että isästään, toiset episodeista ovat Wilsonin päiväkirjamerkintöjä 60 vuoden takaa, ja osa jotain aivan muuta, joiden merkitys juonilinjalle paljastuu vasta sarjan edetessä. Ensimmäisessä niteessä esimerkiksi esiteltiin jänishahmo, johon palattiin vasta nyt viidennessä osassa. Olisikin tosi hyvä jos kaikki niteet pystyisi lukemaan heti toistensa perään, koska nyt olin jo ehtinyt koko jäniksen unohtaa, ennen kuin siihen vasta nyt palattiin.
Juoneen nivoutuu nokkelasti myös koko länsimaisen klassikkokirjallisuuden kaanon, ja tapaamme niin Frankensteinin hirviön kuin Moby Dickin valaankin. Fantasiaromaaneista muistuttavan juonen rinnalla kulkeekin koko ajan melko filosofinen pohdinta siitä, miten koko maailma oikeastaan perustuu erilaisille tarinoille, ja miten narratiivit muokkaavat historian kulkua. Ja myös miten historian kulussa erilaiset valtarakennelmat ovat käyttäneet narratiiveja hyväkseen propagandan välineenä vahvistaakseen omaa asemaansa. Tom itse käyttää blogeja kommunikoidakseen ympäri maailmaa olevan fanikuntansa kanssa.
Olen siis hurahtanut tähän sarjakuvaan täysin, ja huomannyt myös miten tässä tapauksessa sarjakuva mahdollistaa kirjallisuusmuotona asioita mihin normaali romaani ei taipuisi. Yhdessä sarjan osassa esimerkiksi esitellään Tomin hyvän ystävän Lizzie Hexamin lapsuutta valitse oma loppusi -tyyppisellä ratkaisulla. Muistan tämäntyyppisiä kirjoja lapsuudestani: jokaisen sivun lopussa lukija joutui valitsemaan kahdesta tai useammasta vaihtoehdosta juonen tulevan kulun, ja vaihtoehtoisia juonia oli lopulta siis kymmeniä. Suosittelen sarjaan tutustumista siis kaikille, jotka nauttivat fantasiakirjallisuudesta ja toisaalta myös kirjallisuushistoriasta. Olen löytänyt kaikki sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat helposti Helsingin kaupunginkirjastosta.
Ps. Jostain syystä täydellistä taustamusiikkia tälle lukemiselle on Fever Rayn samanniminen albumi vuodelta 2009.