Jättiläisen valloitus: Tikli
Donna Tartt on yksi kaikkien aikojen lempikirjailijoistani. Olen toistellut tätä mantraa useasti, ja mainitsen Tarttin esikoisteoksen, Jumalat juhlivat öisin, aina kun puhutaan lempikirjoista. Luin Jumalat juhlivat öisin -teoksen ensimmäistä kertaa lukiossa ja nappasin siitä mukaani muun muassa oudon fiksaation latinan kielen opiskeluun: vieläkin välillä haaveilen muuttavani Oxfordiin, jossa opiskelisin latinaa hämärissä tornikammioissa ja öisin joisin punaviiniä Bacchuksen nimissä. Toisen kerran luin kirjan vasta toissa vuonna, kun nappasin sen antikvariaatissa Australiassa mukaani matkalukemiseksi. Silloin huomasin sen, mikä minulle on useasti tässä vuosien varrella mainittu kirjan yhteydessä: se on tylsä. Jumalat juhlivat öisin on selkeästi kahteen osaan jaettu. Ensimmäinen puoli on hienosti rakennettu, jännittävä ja nopealukuinen, mutta toisella puoliskolla veto väsähtää, ja erityisesti toisella lukukerralla loppuunkahlaaminen tuntui jopa työläältä. Siltikin: ensimmäisen puolen ansiot kannattelevat koko kirjaa, enkä ole antanut sen tipahtaa lempikirjojeni hyllyltä. (Sivuhuomautuksena pakko nostaa hattua suomentajalle ja/tai suomalaiselle kustantajalle, joka suomensi teoksen hölmöstä ja geneerisestä The Secret History -nimen nerokkaan omaperäisesti ja teosta kuvaavasti).
Tarttin toisesta kirjasta, Pienestä ystävästä, en myöskään pitänyt. Se vasta pitkäveteinen olikin. Tartt on lavea kirjoittaja, ja tykkää kuvailla asioita paljon, missä hän onkin hyvä, ja Pienestä ystävästä päällimmäiseksi minulle onkin jäänyt visuaalinen mielikuva Missisippin soista, joilta alligaattorit välillä nousevat käveleskelemään kaduilla. Pieni ystävä olisi kuitenkin tarvinnut kustannustoimittajan punakynää, ja paljon. Kirjan pettymyksestä huolimatta Tartt ei ikinä menettänyt lempikirjailijani statusta.
Ja nyt, viime vuonna ilmestynyt Tikli. Tikli on valtavan paksu, ja ehdin lainata sen kirjastosta useaan otteeseen, ehtimättä lukea sitä loppuun. Lopulta ostin kirjan pokkariversiona kevään Hulluilta päiviltä, ja luin sen kesälomani aikana. Taattua Tarttia niinsanotusti. Pidin kirjasta valtavasti. Se on eeppisiin mittoihin kasvava kasvutarina, joka kestää ajallisesti noin 15 vuotta. Sen päähenkilö Theo menettää äitinsä nuorena traagisessa museossa tapahtuneessa onnettomuudessa, josta Theo itse selviää. Museosta Theo nappaa mukaansa puolivahingossa pienen taulun, mittaamattoman arvokkaan Tiklin. Taulusta muodostuu Theolle paitsi hävettävä ja piiloteltava salaisuus, myös oman identiteetin eräänlainen kulmakivi, jota ilman hän tuntuu olevan hukassa. Tauluvarkauden salaisuudelle perustuva elämä kuljettaa Theoa uskomattomin kääntein: New Yorkin hienostoperheestä hulttioisän luokse Las Vegasiin, jossa Theo tutustuu huumeisiin, viinaan ja vastapooliinsa Borikseen, tuo Theon takaisin New Yorkiin ja lennättää Amsterdamin kaduille saakka. Kirja on jaoteltu Theon elämänvaiheiden mukaan, ja jälleen Tarttin lumoava kerronta herättää Las Vegasin auringonpolttamat aavikot ja huuruiset huumeyöt, Amsterdamin kanavat, New Yorkin avenuet ja muut maisemat elävinä eteemme. Mutta, jälleen: viimeisen 100 sivun kohdalla vauhti hiipuu, ja vaikka tietyssä mielessä noilla sivuilla vasta päästään ”toimintaan”, on niiden läpi kahlaaminen jollain tapaa epäkiinnostavaa pakkopullaa. Varsinainen loppukin on jollain tapaa pettymys, ja erityisen ärsyttävää on aivan viimeisten sivujen filosofinen pohdinta hyvyydestä. Ja silti aivan kuten muidenkin Tarttin kirjojen kohdalla: PIDIN TIKLISTÄ VALTAVASTI. Tarttin kirjoitustyylissä on jotain, mistä pidän aivan hulluna, ja rönsyilystä ja ylipitkistä romaaneistaan huolimatta, Tartt tulee aina kuulumaan lempikirjailijoitteni joukkoon.
Ps. Kirjan soundtrackina toimi jostain syystä parhaiten muutaman vuoden takaisesta When I’m Alone -hitistään tutun Lissien Back to Forever –levy.