Espoon tarinaa etsimässä
Hämmentävän pornokokemuksen jälkeen oli hyvä käydä pitkästä aikaa perinteisessä teatterissa. Kävin siis perjantaina ihanan ystäväni Raisan kanssa katsomassa Espoon kaupunginteatterissa Esitystalous 2:n. Näytelmähän on saanut ensi-iltansa jo syyskuussa eli mistään upouudesta teoksesta ei ole. Näin muutamia vuosia sitten Esitystalous (ykkösen) samaisessa paikassa samassa seurassa, ja tykkäsin näytelmästä aivan hulluna, vaikken muistakaan esityksestä juurikaan muuta kuin aivan huikean kohdan, jossa maailman seksikkäin mies Tommi Korpela tanssi Weapon of Choicea.
Brändityöryhmäläiset puhelinkonferenssissa. Kuva: Stefan Bremer.
Esitystalous 2 on täysin itsenäinen jatko-osa, joka liittyy esiosaansa oikeastaan ainoastaan sillä että tekijäkaarti on pitkälti sama. Ykkösosa oli (muistaakseni) hulvaton ja nokkela poliittinen satiiri, kakkososassa politiikka on taka-alalla ja esityksessä keskitytään pikemminkin henkilöhahmojen välisiin suhteisiin. Kertomuksen keskiössä on sympaattisen Ylermi Rajamaan näytelmäkirjailijahahmo Minä, joka palkataan höpsöön brändityöryhmään kirjoittamaan ”Espoon tarina”. Brändityöryhmään taas kuuluu sekalainen sakki hahmoja, joilla on kaikilla omat agendansa ja toiveensa siitä, mikä tuon Espoon tarinan tulisi olla.
Esityksessä on paljon hyvää. Parasta antia ovat ehdottomasti valtavan taitavat näyttelijät: muun muassa luonteva ja suloinen Rajamaa writer’s blockista kärsivänä taiteilijana, Ria Kataja seksikkäänä, mutta kontrollinsa menettävänä yritysjuristina, Tommi Korpela (ah!) sosiaali- ja terveyspalveluiden edustajana sekä aina taitava Martti Suosalo asemastaan taistelevana, hankintalain kiemuroita tuntemattomana kaupunginjohtajana. Toinen erityisen miellyttävä seikka on pelkistetty lavastus, joka koostuu pelkästään oivaltavasti käytetyistä kauko-ohjattavista korokkeista sekä toimistotuoleista ja pöydistä. Näiden lisäksi ainoa lavastuselementti on valkoinen lattia, jolle luodaankin nerokkaan valo- ja videotekniikan avulla milloin moottoritie, milloin monimutkainen ohjelmajohtamista avaava kaavio.
Sitten ne miinukset. Ensimmäinen näytös soljuu luontevasti ja vauhdikkaasti eteenpäin, mutta toisen näytöksen aikana veto hyytyy. Nokkelan dialogin korvaa oudon pitkä hallusinaatiojakso, jolla pyritään korostamaan Minän burn out-tilaa mahdottoman tehtävänsä edessä. Se kyllä tuli selväksi ilmankin – näytelmän rytmi pysähtyy ikävästi tuossa kohtaa eikä palaa enää entiselleen. Loppuratkaisu on kuitenkin tyylikäs. Puolisen tuntia pituudesta olisi kuitenkin voinut tiputtaa pois. Henkilöhahmojen lauluesitykset tuntuivat myös vähän päälleliimatuilta ja myös tarpeettomilta: esitys olisi saanut luottaa dialogin voimaan.
Kuvitteellisen brändityöryhmän tarkoitus oli kehittää Espoon tarina ja sitä kautta luoda Espoolle brändi. Homma osoittautuu niin vaikeaksi, että Espoosta piirtyy (ainakin helsinkiläiselle katsojalle) varsin sekava kuva, mikä toisaalta lienee tarkoituskin. Toisaalta esitys sisälsi sen verran Espooseen liittyvää sisäpiiriläppää, että monissa kohdissa muu yleisö hörähteli naurusta kun minä vaan ihmettelin hiljaa. Toimii siis varmasti espoolaisille, sekä myös niille, jotka ovat koskaan tuskailleet työryhmätyöskentelyn hankaluuksista.
Asteikolla Tykkäilin hulluna – Täyttä huttua: Tykkäilin kyllä.