Olisi jotain kerrottavaa on mestarillisen tarkkanäköinen kuvaus vanhempien lapsilleen asettamista paineista

Yksi viime vuoden harvoista hyvistä lukemistani kirjoista oli amerikkalaisen Celeste Ng:n Tulenarkoja asioita. Annoin kirjalle silti kuvitteellisessa kirjahyllyssäni vain 4 tähteä, sillä jotain siitä tuntui jäävän uupumaan. Kieli toki oli notkeaa ja mukaansatempaavaa ja ylipäänsä juoni vei mukanaan. Ehkä kyse oli osittain siitäkin, että luin kirjan e-kirjana, mikä ei mielestäni ikinä ole tavalliseen paperikirjaan verrattuna niin nautittavaa.

Celeste Ng jäi kiinnostamaan kuitenkin niin, että hankin nyt käsiini kirjailijan esikoisteoksen, Olisi jotain kerrottavaa. Ja ah, mikä täysosuma! Ahmaisin kirjan muutamassa illassa, kieputin sivunnurkat hiirenkorville (kyllä, tämä on syntini) ja itkin. Disclaimerina pitää todeta, että perhesuhteita ja vanhemmuutta, erityisesti äidin ja tyttären välejä, ruotivat teokset koskettavat tällä hetkellä syvältä, joten osittain mielipiteeni voi olla elämäntilanteeni värittämä.

Tarinan keskiössä on siis perhe. 70-luvulla amerikkalaisessa pikkukaupungissa asuvassa Leen perheessä on kolme lasta: arka, tähtitieteestä innostunut esikoinen Nath, kaikkien rakastama Lydia sekä hiljainen kuopus Hannah, jonka olemassaolon vanhemmat usein suorastaan unohtavat. Perheen isä James on yliopistolla luennoitsijana työskentelevä kiinalaisten maahanmuuttajien lapsi, joka on aina vain halunnut kuulua joukkoon. Nuoruudessaan sisäoppilaitoksessa hän oli aina erinäköinen kuin muut ja siksi hän ei lapsilleen muuta toivoisi kuin täyttä tavallisuutta ja joukkoon kuulumista. Äiti Marilyn taas on hunajanvaaleine hiuksineen aina näyttänyt juuri siltä kuin kuuluukin, mutta sisimmässään hän on aina vain halunnut erottua joukosta. Siinä missä hänen oma äitinsä patisti Marilynia naimisiin, halusi Marilyn olla lääkäri, mikä ei hänen nuoruudessaan 60-luvulla ollut lainkaan tavallista. Lääkärikoulutus kuitenkin jäi kesken avioliiton ja lasten myötä. Molemmat vanhemmista projisoivat omia haaveitaan lapsiinsa, erityisesti 16-vuotiaaseen Lydiaan. Kun Lydia yllättäen löytyy järvestä kuolleena, alkavat kuolinsyyn lisäksi paljastua perheen syvimmät suhteet ja kaikki se, mikä oli jäänyt sanomatta. Ja sitä on paljon, itse kullakin.

Kirja on kauttaaltaan haikea: toteutumattomat unelmat, vanhempien lapsilleen asettamat paineet, joukkoon kuulumisen ja miellyttämisen halu sekä rasismin varjossa kasvaminen ovat kaikki surullisia ja raskaitakin teemoja. Celeste Ng:n kieli on kuitenkin höyhenenkevyttä ja hänen tapansa havainnoida henkilöiden elinympäristöä on piinallisen tarkkaa. Henkilöhahmoihin on helppo samastua, heidän toimintansa on hyvin motivoitua ja heidän kohtaloistaan todella välittää. Ng kutoo vaivattomasti ja täydellisen hallitusti erinomaisen kudoksen, jonka loppuhuipennus voisi olla lässähdys, mutta se on uskomattoman kaunis ja silti täysin yllättävä.

Hienosta suomennoksesta huolimatta kirjan nimi, Olisi jotain kerrottavaa, ei toimi suomeksi niin hyvin kuin englanniksi. ”Olisi jotain kerrottavaa” viittaa mielestäni johonkin vähän pikkutuhmaan tai syntiseen ”tunnustukseen”, kun taas alkuperäisnimi Everything I Never Told You taas viittaa syvempään sanomattomuuteen, vuosikausien padottuihin tunteisiin ja toiveisiin.