Uiden kotiin – sivujaan suurempi pienoisromaani
En muista mistä olin alunperin kuullut Deborah Levyn Uiden kotiin -pienoisromaanista, tai miksi olin halunnut sen lukea. Hain kirjastosta melkoisen hämmentyneenä todella ohuen kirjasen ja aloitin lukemisen puhtaalta pöydältä, vailla mitään ennakko-odotuksia.
Kirjassa eletään Nizzan kesää vuonna 1994. Runoilija (jopa jonkinlaista kuuluisuutta nauttiva) Joe, tämän sota-alueilla toimittajana työskentelevä vaimo Isabel sekä pariskunnan teini-ikäinen tytär Nina ovat vuokranneet sieltä kesäksi huvilan. Seuraksi ovat lähteneet tuttavapariskunta Mitchell ja Laura, jotka eivät kuitenkaan ole kovin läheisiä isäntäväen kanssa. Joutilas, auringonpolttama oleilu Ranskan Rivieralla keskeytyy kun huvilan uima-altaasta löytyy punapäinen tyttö, Kitty Finch. Tämä parikymppinen, julkiseen alastomuuteen viehtynyt nuori nainen on sanojensa mukaan kasvitieteilijä, ja huvilan vuokrauksessa on tullut sekaannus. Kittyn todellinen motiivi käy kuitenkin nopeasti selväksi, mutta kauemmin kestää selvitä, miksi Isabel tarjoaa hänelle huonetta huvilasta. Kittyn läsnäolo tuo mukaan tarinaan rastapäisen talonmies Jurgenin, ravintolanpitäjä Clauden ja 80-vuotiaan naapuri Madeleinen, jolla on Kittyn taustasta tietoja ja oletuksia. Viikon kuluttua tyyni ja rauhallinen tunnelma on kuin muisto vain.
Pidän tarinoista, joissa väreilee pinnan alla ja tässä jos missä todellakin väreilee! Tunnelma on odottava, kuin tyyntä ennen myrskyä, kuin painostava hellepäivä ennen rankkasadetta. Levy on todella hieno kirjailija: runolliset lauseet ovat napakoita, mutta onnistuvat silti kertomaan kaiken. Jokaista henkilöhahmoa seurataan erikseen, mikä on yleensä mielestäni jos ei suorastaan ärsyttävää niin ainakin kyseenalaista, mutta tässä lyhyet ”kohtaamiset” kunkin hahmon kanssa toimivat. Ja niinkin lyhyiden pätkien perusteella kuhunkin hahmoon pääsee yllättävästi silti sisälle.
Jotain varsin elokuvamaista kerronnassa myös on. Unenomainen tunnelma sopisi hyvin valkokankaalle.
Pituudestaan (tai siis lyhykäisyydestään) huolimatta kirja pääsee syvälle henkilöittensä maailmaan. Yksikään lause ei ole turha. Tälläistä kieltä on aina ilo lukea. Siltikään en ollut kirjasta niin innoissani kuin voisi kuvitella. Ehkä ”loppuratkaisu”, väistämätön tragedia oli jollain tapaa antiklimaattinen. Vai oliko positiivissävytteinen epilogi turha, jättäen oudon hailakan jälkimaun? En osaa sen kummemmin eritellä, tyydyn vain toteamaan että mestarillisesta kirjoittamisesta huolimatta jokin kirjassa jätti minut kylmäksi, enkä pitänyt siitä niin paljon kuin olisin ehkä lopulta halunnut.