Korkeintaan vähän väsynyt kehottaa olemaan itselleen armollinen, jälleen kerran
Yhä valoisammaksi käyvät ihanat kevätpäivät inspiroivat minua kävelylenkkeihin ja tartuin pienen tauon jälkeen jälleen äänikirjapalveluun. Kyselin tutuilta hyviä äänikirjoja (nimenomaan siis äänikirjoina toimivia kirjoja) ja moni vinkkasi Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt -kirjan.
Olin toki kuullut kirjasta aiemmin enkä ollut siitä kovin kiinnostunut. Eeva Kolu ei kuulu omaan blogisfääriini enkä kokenut burnoutia käsittelevän kirjan resonoivan minussa lainkaan. Loppujen lopuksi kirja kuitenkin tarjosi jonkin verran uutta ajateltavaa ja toimi äänikirjana erityisen hyvin. Kolu nimittäin on sujuva ja helpostilähestyttävä kirjoittaja, ja jotkut hänen lauseensa ovat erittäin kauniita, mutta hänen kirjoitustyylinsä on aika toisteinen, eli mukaan tarinaan pääsee hyvin vaikka hetkellisesti ajatus ehtisikin välissä katketa (kuten minulle jatkuvasti käy äänikirjoja kuunnellessa).
Korkeintaan vähän väsynyt siis perustuu Kolun omiin kokemuksiin. Siihen kuinka hän aitajuoksijan lailla on suorittanut elämäänsä virstanpylväs toisensa jälkeen, ja kokenut useammankin burnoutin tajuamatta mistä on kyse. Olihan hän kaiken aikaa vain ”korkeintaan vähän väsynyt”. Tämä oli itselleni merkittävä oivallus. Olen ajatellut uupumuksen olevan se tilanne, kun ei väsymykseltään jaksa nousta sängystä ylös, mutta se voi olla myös niin kroonista ylikuormitusta, että sen alla elää ihan toimintakykyisenä, esteestä toiseen loikkien. Tunnistan hyvin Kolun kokeman tunteen siitä miten koko ajan tuntuu odottavan jotain: kyllä se elämä alkaa sitten kun valmistun / kun muutan uuteen kaupunkiin / kun löydän poikaystävän / kun mitä tahansa.
Koko kirjan läpi kulkee ihana armollisuuden ja myötätunnon lanka. Itse esimerkiksi olen usein negatiivinen sellaisissakin tilanteissa kun pitäisi vain tuntea kiitollisuutta, ja sitten tunnen syyllisyyttä negatiivisista tunteistani, mikä vahvistaa ahdistavien tunteiden kehää. Mutta kirjassa Kolu esittääkin oivalluksen, että voi olla samanaikaisesti sekä tyytyväinen johonkin että tyytymätön. Esim. ”Olen kiitollinen siitä että remontoin unelmakämppääni ystävieni avulla, JA minua ärsyttää muuttokaaos.” Tämä ajatus oli kauhean helpottava. Minä en ole enää pikkulapsi: minulla voi olla monta päällekkäistä tunnetta samanaikaisesti, eikä se, että muuttokaaos ärsyttää, vähennä kiitollisuuttani unelmakämpästä.
Kirjassa oli paljon muitakin ajatuksia jotka jäivät resonoimaan päähän. Esimerkiksi jonkun opettajan joskus Kolulle antama neuvo korvaamattomuudesta: Laita sormi vesilasiin. Jos sormen kohdalle jää aukko kun otat sen pois vedestä, olet korvaamaton.
Näistä useista huomioista huolimatta kirjan lopullinen anti jää hieman pinnalliseksi. Ratkaisuksi suurin piirtein kaikkeen Kolu tarjoaa käsillä tekemistä (minäkin aloitin jälleen kutomaan villasukkia ja etsiskelin netistä dreijauskursseja), someajan vähentämistä, tilan raivaamista kalenteriin, oman vaiston kuuntelemista ja päämäärättömiä kävelylenkkejä. Eli aika yleisesti tunnustettuja neuvoja self help -kulttuurin ”onnellisuuden tavoittelussa”. Ehkä kohderyhmäksi sopivat parhaiten paineille alttiit nuoret, jotka uskovat somen välittämään täydelliseen elämään kritiikittömästi. Uupumuksesta ja erityisesti nuoriin naisiin kohdistuvista paineista kertovalle kirjallisuudelle ja keskustelulle on kuitenkin tässä ajassa selkeä tarve, ja tähän teemaan Kolu kirjallaan osuu nasevasti. Yhden Suomen ensimmäisistä julkkis-bloggaajista sananvalta voi olla tässä keskustelussa yllättävänkin tärkeä.
Nyt kun olen taas päässyt äänikirjojen makuun niin otan mielelläni vastaan lisää äänikirjavinkkejä! Kunnon lukuromaanit nautin mieluiten yhä fyysisinä kirjoina, mutta ehkä nyt on aika kuunnella ne loput Seitsemän sisaren osaa? Vai mitä suosittelisitte?