Murakami oudoimmillaan: Maailmanloppu ja ihmemaa
Haluaisin niin kovasti pitää Haruki Murakamista. Maaginen realismi on kirjallisuuden tyylilajeista THE suosikkini, ja Murakami on siinä mestari. Mutta kuten muissakin kirjallisuusblogeissa on todettu (mm. http://levotonlukija.fi/haruki-murakami-maailmanloppu-ja-ihmemaa), Murakami todella jakaa ihmiset kahtia. Erityisesti kirjailijan mammuttiteoksia leimaa seikkaperäinen, yksityiskohtainen selostava kertomistyyli. Päähenkilöiden tekemiset kuvataan pienintä yksityiskohtaa myöten, ja samalla kun kertoja vaikkapa valmistaa herkullista ilta-ateriaa, hänen ajatuksensa poukkoilevat aiheesta toiseen ja lukija-parka saattaa joutua seuraamaan sivukaupalla jotain aivan epäolennaista. Murakami asettelee niin herkullisen ja kiehtovan alkuasetelman, että minä kärsimättömänä sieluna haluaisin vain hypätä outojen pohdintojen yli, mitä tapahtuu seuraavaksi? Mutta ehkä lukijan tulisi hylätä narratiivivetoisuus ja hyväksyä se, että Murakamin kerronnassa juonen eteneminen on kuitenkin vain sivuseikka, ja näistä sivupohdinnoista saattaakin syntyä kokonainen toinen taso, johon uppoutua ja josta ammentaa.
Maailmanloppu ja ihmemaa on jo vuodelta 1985, mutta vasta viime vuonna suomennettu. Siinä kerrotaan kahta tarinaa: säntillisesti joka toinen luku sijoittuu Ihmemaahan ja joka toinen Maailmanloppuun. Ihmemaa on rinnakkaistodellisuuden Tokio, jossa käydään sotaa tiedon herruudesta. Suurkaupunkia hallitsee Systeemi, jonka leivissä työskentelevä 35-vuotias nimetön Laskija toimii kertojana. Laskija joutuu nopeasti erikoisen ja vauhdikkaan scifiseikkailun kuvioihin, joka vie hänet vaaralliselle matkalle sysiäisten valtaamien viemäreiden pyörteisiin. Kertoja suhtautuu hupaisan lakonisesti kaikkeen outoon ympärillään tapahtuvaan: kun hänen asuntonsa tuhotaan täysin, hän istuu keittiöntuolilla juomassa olutta ja tarkkailemassa tapahtumia alistuneen hyväksyvästi. Maailmanloppu taas on erikoinen, pysähtynyt kaupunki, jossa kaikilla ihmisillä on työnsä ja roolinsa. Kertojana toimii Untenlukija, joka kirjan alussa saapuu Maailmanloppuun. Kaupungin porteille hän joutuu jättämään Varjonsa, sillä kaupungissa kenelläkään ei ole sielua. Untenlukijan työssään hän lukee vanhoja unia kuolleiden eläinten kalloista. Näitä kahta maailmaa yhdistävät eläinten pääkallot, yksisarviset, kirjastonhoitajat sekä maailmanloppu. Maailmanloppu-jaksot ovat hitaita ja unenomaisia, välillä tuntuu, että niissä ei tapahdu mitään. Silti tunsin suurempaa vetoa Maailmanloppu-lukuja kuin Ihmemaa-katkelmia kohtaan. Maailmalopun maailma oli jollain tapaa kuitenkin kiehtovampi ja kuvailtu uskottavammin (vaikka sen maailmassa ei sinänsä ollutkaan mitään uskottavaa). Myös henkilöiden jatkuva lakonisuus ja “ulkopuolisuus” tuntuu jotenkin luotaantyöntävältä ja tekee hahmoihin samaistumisesta mahdotonta.
Kirjan tematiikka pyörii sielun ja identiteetin ympärillä. Kärsivällisempi lukija saisi varmasti siitä enemmän irti, itse huomasin valitettavasti usein hyppiväni kokonaisia katkelmia yli juonen etenemisen toivossa. Kuten myös Murakamin IQ84:ssä, kirjan alkupuoli toimi paremmin. Itselleni siis ehkä liian vaikea kirja ja Murakamiin tutustumista harkitsevalle suosittelisin aloittamista esim. Kafka rannalla tai Norwegian Wood -kirjoista.