Kahdenlaisia sirkuksia
Löysin kirjan, joka oli kuin minua varten tehty. Erin Morgensternin Yösirkus (Night Circus, 2011) paitsi kertoo sirkuksesta (olen suuri sirkuksen ystävä, niin nykysirkuksen kuin perinteisemmänkin), myös luokittuu tyylilajiltaan luokkaan ”maaginen realismi”, jonka olen aiemminkin huomannut vetoavan minuun, vanhaan eskapistiin.
Yösirkus kertoo kahden nuoren taikurin kamppailusta. Heidät on jo lapsina sidottu pelinappuloiksi kahden vanhan taikurin keskenäiseen kamppailuun. Pelikenttänä toimii peliä varten rakennettu mystinen, toffeeomenilta tuoksuva sirkus, jonka seuraavaa esiintymispaikkaa ei koskaan tiedetä etukäteen, ja jonka tulosta ei ilmoiteta. ”Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä”. Auringonlaskun aikaan avautuva sirkus on täysin mustavalkoinen väritykseltään, mutta siellä saattaa kohdata taikurin, ennustajan tai käärmenaisen ja sen lukuisten telttojen suojista löytää niin Jääpuutarhan, Labyrintin kuin Peilihuoneenkin.
Itse kertomus on tietysti rakkaustarina. Keskenään tietämättään kamppailevat lahjakkaat taikurit Celia ja Marco rakastuvat, luonnollisesti, ja lopussa pitää voittaa kaikenlaisia esteitä, jotta he voisivat olla yhdessä, sillä vanhojen taikureiden peliin kuuluu olennaisesti se, että peli loppuu vasta kun toinen osallistujista kuolee. Niinpä, aika traagista. Eli perus-rakkaustarina.
Juonessa on ikävän paljon heikkouksia. ”Repiväksi rakkaustarinaksi” aiottu kertomus ei nouse lentoon edes lopussa, henkilöhahmot jäävät siihen aivan liian etäiseksi. Jää myös ihan epäselväksi, mitä tapahtuisi jos peli ei loppuisikaan. Celia ja Marco molemmat vakuuttavat toisilleen haluavansa uhrata mieluummin itsensä, jotta toinen saisi elää. Mutta häh, mitä jos olisitte vaan elelleet yhdessä sirkuksessa? Niinhän te teitte jo ensimmäiset 20 vuotta kirjan aikajanasta. Ja vielä yksi nillitys: kirjan kiinnostavimmat ihmissuhteet olisivat voineet olla Celian ja Marcon suhteet isiinsä, vanhoihin katkeriin taikureihin, jotka valmensivat lapset rakkaudettomin menetelmin keskinäistä välienselvittelyään varten. Mutta ei, tähän Morgenstern ei kajoa tikullakaan.
Kirjan parasta antia ovatkin kuvaukset sirkuksesta, joille onneksi annetaan varsin paljon sivutilaa. Yösirkus kun poikkeaa perinteisestä sirkuksesta, jossa on yksi teltta, jossa istutaan ja katsotaan esityksiä. Yösirkus on valtava alue, jossa on useita telttoja joiden väleissä kiemurtelevat polut, ja vaikka olisit käynyt sirkuksessa useasti, niin aina löytäisit sieltä jotain uutta. Esimerkiksi Pilvisokkelo, jonka ”torni muodostuu tasanteista, jotka näyttävät ryöpsähtelevän sinne tänne outoina, utuisina, pilviä muistuttavina muodostelmina. –Kaikkialla on ihmisiä kiipeilemässä. He roikkuvat reunoista, kävelevät kulkureiteillä, kiilepilevät ylempänä tai alempana. – Kaikkialla roikkuu tasanteita eri tasoilla: jotkut ovat polven korkeudella, toiset vyötärön tasolla ja osa korkealla pään yläpuolella. Osin ne menevät epäsäännöllisesti limittäin. Se on sokkelo, jossa kuljetaan sivusuunnan lisäksi ylös ja alas.”
Maksaisin about mitä vain päästäkseni tuollaiseen paikkaan. Siksi hämmennykseni olikin suuri, kun kirjan lopputeksteissä Morgenstern paljastaa puolet inspiraatiostaan kirjan suhteen tulleen teatteriryhmä Punchdrunkin esityksestä! Punchdrunk on lontoolainen teatteriryhmä, joka on tunnettu erikoisista esityksistään ja niitä varten luomistaan maailmoista. Punchdrunk tuli minulle tutuksi oikeastaan vasta n. viikko sitten, kun ystäväni Hanna kertoi käyneensä Punchdrunkin The Drowned Man: A Hollywood Fable –esityksessä Lontoossa. Tiesin saman tien, että halusin nähdä esityksen. Joitakin vuosia sitten kun kävin New Yorkissa, yksi suurimmista harmituksen aiheistani oli, etten ollut saanut tarpeeksi ajoissa lippuja Sleep No More -”näytelmään”, jossa yleisö vaelteli isossa vanhassa teatterissa ja seurasi näyttelijöitä eri huoneisiin (joka siis myös on Punchdrunkin, mutta en tajunnut yhteyttä vasta kuin nyt). Ja nyt saman ryhmän, ilmeisesti vielä lavastukseltaan aivan äimistyttävä (ja trailerin perusteella ihan selkäpiitäkarmivansiisti) tuotanto on Lontoossa. Että kuka nyt sponssaisi mut sinne kun ihan pakko päästä!
Öh, vähän eksyin sivupoluille. Takaisin kirjaan. Ihan ok, nopealukuinen ja viihdyttävä. Sirkuksen ystävälle ja romantikoille. Ei muuten tule yhtään yllätyksenä, että kirjasta puuhataan elokuvaa. Drowned Manista minulla sen sijaan on jo ihan luonnottoman kovat oletukset, joita lienee mahdoton lunastaa, jos ikinä pääsen Lontooseen esitystä katsomaan.