Shrek-musikaali – yllättävän hauskaa pieruhuumoria
Minä ja siskoni olemme valtavia Shrek-elokuvien ystäviä. Varsinkin ensimmäisen Shrek-leffan vitsejä toistellaan keskusteluissamme usein, joten Helsingin kaupunginteatterin Shrek-musikaali oli pakko mennä katsomaan siskosporukalla. Peacock-teatteriin saapuessamme odotin iltaa hieman kauhunsekaisin ajatuksin: usein silloin kun alkuteos on tuttu ja rakas, siitä tehdyt näytelmät/leffat tms. ovat lähes poikkeuksetta pettymyksiä.
HTK:n versio Shrekistä yllätti kuitenkin positiivisesti. Ronskia pieruhuumoria viljelevä musikaali oli oikeasti aika hauska. Näyttelijät vetivät roolinsa ammattimaisesti, vaikkakin itse Shrek ja Fiona -pääpari jäivät valitettavan taka-alalle UPEIDEN sivuhahmojen loisteessa. Matti Leinon esittämä diivamainen ja löperö Aasi oli hulvaton ja esityksen paras laulaja, ja piskuinen Lordi Farquaad (polvillaan koko esityksen ajan kävellyt Antti Timonen) suorastaan varasti shown joka kerta lavalle astuessaan. Päähenkilö Shrek tuntui olevan muutenkin esityksen heikoin lenkki jo ihan ulkomuotonsa osalta – valtavaa, pelottavaa, vihreää jättiä kun on vaikea luoda maskeerauksella tyhjästä. Muut Shrek-leffassa olevat ”vaikeasti maskeerattavat” satuolennot kuten lohikäärme ja pipariukko oli toteutettu tyylikkäästi: olin etukäteen pelännyt että esim. lohikäärme tuotaisiin lavalle joko projisointina tai jonain kakkosluokan pienoismallina, mutta lohikäärme olikin yhdeksän hengen porukan taitavasti liikuttelema, kiinalaiseen lohikäärmetanssityyliin toteutettu hahmo, jonka kohtaus oli yksi esityksen hienoimmista.
Musikaalin biisit itsessään olivat tietysti täysin tuntemattomia ja musiikillisilta ansioiltaan jättivät hieman kylmiksi. Suomenkieliset sanoitukset olivat kuitenkin aivan loistavia: esim. Aasin Shrekille esittämässä ystävyysbiisissä lauletaan jotakuinkin näin: ”Kuulumme yhteen kuin tähdet ja kuu, kuin herpes ja suu, kuin munkit ja … diabetes, kuin Taalasmaat – mä oon Seppo, sä voit olla Ulla”. TOIMII! Oli myös kivaa, että alkuperäisestä elokuvasta oli päätynyt mukaan muutama tuttu sävelmä, kuten hillittömän hauska Dulocin teemabiisi.
https://www.youtube.com/embed/X81AoBcVnaA” width=”560″>
Myös satuhahmojen joukkokohtaukset olivat visuaalisesti hienoja värikkäine asuineen ja hienoine koreografioineen. Esityksessä oli otettu juonen suhteen muutamia vapauksia, jotka veivät lavatarinaa uskottavampaan suuntaan, vaikka pääosin juoni ja jopa dialogi noudatteli elokuvaa varsin uskollisesti. HKT:n lavatekniikka toimi jälleen loistavasti ja monet pienet efektit kuten Pinokkion nenän kasvaminen tai auringonkukkien nuupahtaminen Shrekin pierun jälkeen oli toteutettu oivaltavasti. Toisella puoliajalla esitys tuntui hieman nuupahtavan (kuten väliajan jälkeen usein käy), ja ”tylsiä balladeja” kuultiin peräjälkeen useampi. Kokonaisuudessaan esitys ei kuitenkaan tuntunut liian pitkältä.
Katsomo oli täynnä lapsia vanhempineen, mutta tuntui että äänekkäimmät naurunremahdukset tulivat nimenomaan aikuisten suista. Jäinkin miettimään olisiko musikaalia pitänyt markkinoida enemmän aikuisten juttuna, kuten elokuvaakin ilmestyessään markkinoitiin jollain tapaa ”aikuisten piirrettynä” aikana jolloin ”piirretyn” käsite meinasi automaattisesti kiillotettua Disney-animaatiota. Lopussa kuitenkin koko yleisö, niin lapset kuin aikuisetkin, hurrasi villinä (erityisesti Farquaadille) ja tuntui todella nauttineen. Musikaalin teema, erilaisuus on voimaa, ei ole vuosien varrella vanhentunut vaan sopii nykypäiväänkin mainiosti.
Shrekiä esitetään Peacock-teatterissa vielä 10.12. asti. Liput ja esitysajat HKT:n sivuilta.