Nykynukketeatteria aikuisille: Oh My Puppets!
Näin erikoiset hahmot tervehtivät Oh My Puppets-festarille tulijoita Cirkon aulassa.
Aikuisten nukketeatteri tai nykynukketeatteri on itselleni täysin tuntematon taiteenlaji, ja siksipä ilahduin kovasti kun nukketeatteriverkosto Aura of Puppets ja Cirko – Uuden sirkuksen keskus aloittivat yhteistyön Oh My Puppets! -minifestarin merkeissä. Kolmen päivän mittaisen festivaalin ohjelmistossa oli kolme hyvin erityyppistä nukketeatteriesitystä: Merja Pöyhösen sooloteos Missing Amelia Earhart, vain yhdelle katsojalle kerrallaan esitettävä Vain yksi laukku mukaan sekä “kauhunukkemystikaaliksi” kuvailtu Räähkän luku. Lauantai-iltana suuntasin siis Cirkoon, jossa vietin mukavan illan nukketeatterin parissa. Kolmesta esitetystä teoksesta väliin jäi ainoastaan Vain yksi laukku mukaan, jota kehuttiin kovasti ja toivonkin että sen pääsisi vielä jossain muualla näkemään! Missing Amelia Earhart on taiteilijansa Merja Pöyhösen näköinen teos, lämmin ja henkilökohtainen. Esityksen lähtökohtana on ilmailun uranuurtaja Amelia Earhartin katoaminen vuonna 1937, ja siihen johtaneet vaiheet. Pöyhönen esittää lavalla itseään, tai jonkinlaista tarinan kertojaa, sekä lisäksi nukettaa kolmea nukkea: Ameliaa, viimeisellä lennolla mukana ollutta alkoholisoitunutta kartturia sekä Earhartin aviomiestä. Kauniin ja koskettavan teoksen maailma on levollinen ja ilmava: lavastus on melko pelkistetty, ja tunnelmaa luodaan eritoten musiikilla. Elokuvallisen eeppiset musiikit aiheuttivatkin paikoin jopa kylmiä väreitä. Ihan alkuun oli vaikea olla huomaamatta nukettajaa, mutta yllättävän nopeasti nukettaja hävisi jonnekin taustalle ja huomasin katsovani nukkeja kuin he todella olisivat puhuneet, niin saumatonta oli nukettajan ja nuken yhteistyö. Esityksen jälkeen seuranneessa yleisökeskustelussa kävi myös hienosti ilmi, miten nukkeihin suhtaudutaan vähän kuin todellisiin ihmisiin, jotka saattavat viedä esitystä tekoprosessin aikana tiettyyn suuntaan. Illan päättänyt Räähkän luku olikin sitten tosiaan jotain aivan muuta. Pekko Käppin jouhikollaan ja muilla välineillä luoma äänimaisema oli suorastaan piinallinen, mikä toki sopi karmivaan tunnelmaan, mutta myös teki esityksestä ajoittain aika vaikean katsoa. Juonettoman ja lähinnä tunnelmalla pelaavan esityksen pointti jäi itseältäni tajuamatta, mutta yleisön joukossa oli myös niitä jotka tuntuivat seuraavan esitystä hyvinkin intensiivisesti. Voi siis myös olla että omaan fiilikseeni vaikutti myöhäinen esitysajankohta. Oh My Puppets oli kaikkiaan kuitenkin mahtava avaus nykynukketeatteriin ja toivoisin, että se saisi laajempaa jalansijaa myös Helsingissä – nyt kun nukketeatteriskene tällä hetkellä lienee pääasiallisesti Turussa. Ja erityisesti Amelia Earhart -esitystä suosittelen, sen pääsee näkemään esimerkiksi Turussa huhtikuussa! Esityksen pohjaksi, tai ehkä sen jälkeen luettavaksi, suosittelen myös tätä hienoa tekstiä.