Epäonnisia tarinoita Wyomingista
On pieni ihme, etten ole tullut tarttuneeksi Annie Proulxin kirjoihin aiemmin. Amerikkalaisten naiskirjailijoiden kärkikaartiin kuuluva Proulx, joka voitti esikoiskirjallaan Laivauutisia sekä Pulitzerin sekä National Book Awardin. Myöhemmin hänen teoksistaan on tehty useita filmatisointeja (Laivauutisia ja kuuluisimpana novelliin perustuva Brokeback Mountain). Kesälomalla lukeminen loppui kesken, ja mökin pokkarihyllystä minulle suositeltiin Proulxin Näin on hyvä -novellikokoelmaa. Olen Lucia Berlinin myötä tykästynyt jälleen novelleihin, joten tämä sopi minulle mainiosti.
Näin on hyvä -kokoelman novellit sijoittuvat pääasiassa Wyomingiin, mutta ajankohdat vaihtelevat nykypäivästä 1800-luvulle. Wyoming on rankka paikka elää, luonto on hallitsevana voimana kaikkialla ja ihminen vain pieni muurahainen, joka yrittää sinnitellä sen armoilla. Toimeentulo on hankalaa ja päähenkilöt ovatkin duunareita, tai työnetsijöitä. Työn perässä joudutaan muuttamaan osavaltion toiselle laidalle, vaikka se tarkoittaisikin raskaana olevan vaimon jättämistä metsän keskelle hirsimökkiin yksinään. Kovaonniset henkilöt kohtaavat vastoinkäymisen toisensa jälkeen, ja hyvin pian käy selväksi, että mitään iloisia tarinoita nämä eivät ole. Itse asiassa mieleen tulee elävästi toinen ”lännenmaisemiin” sijoittuva teos, nimittäin Netflixissä katsottavissa oleva Coen-veljesten hieno The Ballad of Buster Scruggs. Kyseessä on episodielokuva, jossa (muistaakseni yhtä lukuunottamatta) kaikki tarinat päättyvät onnettomasti. Silti se on hienosti tehty ja ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Coen-veljeksiin viittaavaa komiikkaa on myös monessa Proulxin novellissa mukana. Kuitenkin pohjavire on surullinen, sillä lukija oppii nopeasti pelkäämään päähenkilöiden puolesta ja odottamaan pahinta.
Ainoastaan irralliseksi jäävät oudot kaksi novellia, jotka sijoittuvat, kyllä, Helvettiin. Toisessa Paholainen yrittää keskiä tapoja huonontaa Helvetin oloja, sillä mm. ilmastonmuutoksen myötä elämä maan päällä muistuttaa jo liiaksi Helvettiä. Toisessa taas Paholainen päättää hämmentää soppaa luomalla pterodactyl-illuusion ihmetyttämään maassa eläviä luonnontutkijoita. Nämä kaksi novellia ovat toki ihan viihdyttäviä, mutta en ymmärrä niiden paikkaa kokonaisuudessa.
Lukiessani en erityisesti ajatellut pitäväni kirjasta, mutta jälkikäteen sen tunnelmat ja tarinat ovat jääneet vahvasti resonoimaan päässä. Vähän samoin kävi itse asiassa tuon Coen-leffan kanssa. Sanoisin, että kokoelma oli hyvä tapa tutustua Proulxin tuotantoon, ja seuraavaksi haluaisinkin lukea edellämainitun Laivauutisia.