Epäuskottavia kuolemia
Joulu on kirjojen aikaa. Rakastan sitä, että on kerrankin monta päivää aikaa vain lukea, lukea ja lukea, ja usein joulu”loman” (mikä loma?) aikana luenkin helposti kolme, neljä kirjaa, hieman kirjan paksuudesta riippuen. Tänä vuonna mukana Kuusamossa, jossa jouluni vietin, minulla oli juuri ennen junaa Kirjasto 10:stä mukaan noukkimani Jennifer Eganin Sydäntorni, jota en varsinaisesti olisi valinnut, jollei junan lähtöön olisi ollut viittätoista minuuttia ja Eganin kirja houkuttelevasti heti kirjaston eteisessä bestseller-hyllyillä. Lisäksi luotin siihen (enkä turhaan!) että joululahjoista paljastuisi kirjanmuotoisia paketteja ja niin sieltä paljastuikin. Äitini oli organisoinut noin tusinasta kirjasta leikin, jossa kirjat oli paketoitu ja ainoana vihjeenä sisällöstä paketin kanteen oli liimattu pari (varsin epämääräistä) lausetta kirjan takakannesta. Omaisuudekseni päätyi tästä Karo Hämäläisen Ilta on julma sekä pohjoismaista ruokaa sekä matkakohteita esittelevä ruokaopus (jossa näin ehkä ensimmäistä kertaa eläessäni kuvan Sara la Fountainista ilman sitä hattua).
Sydäntornin päätyttyä luin siis kotimaisen, paketista paljastuneen ”jännärin” nimeltään Ilta on julma. Isäni osasi kehua Karo Hämäläisen esikoisteosta Erottajaa, jonka perusteella ehkä jopa odotin kirjasta jotain. Varoitus siis niille, jotka jatkavat lukemista: loppu postaus tulee sisältämään juonipaljastuksia sekä ei-niin-imartelevaa arviota näistä kahdesta kirjasta.
Aloitan Sydäntornista. En erityisemmin pitänyt Jennifer Eganin mielestäni aivan turhaan hehkutetusta Aika suuresta hämäyksestä, vaikka siinä oli muutamia ansiokkaita kohtia, joiden ansiosta sinnittelin kirjan loppuun. Olihan se helppolukuinenkin. Sydäntorni sen sijaan aivan todella hirveää kuraa. Myönnän, en pidä Eganin tyylistä vaihdella kertojaääniä ja niiden mukana tyylilajeja, se tuntuu lapselliselta kikkailulta jolla peitellä juonen heikkoutta. Sydäntornissa tämä korostuu entisestään. Olin ihan häkeltynyt kun luin mm. HS:n mairittelevan arvion teoksesta. Kirjallisia viitteitä ja esikuvia vilisee, ja pakko sanoa että kaikki esikuvat hoitavat hommansa paremmin. Kirjassa on kolme kertojaa. On Danny, joka elämässä epäonnistuneena ostaa lentolipun keski-Eurooppaan, jossa hänen serkkunsa Howard kunnostaa ostamaansa vanhaa linnaa. Howard ja Danny ovat traagisen lapsuudessa tapahtuneen onnettomuuden takia vieraantuneet, ja suhteet mutkistuvat linnassa entisestään. Linnan Sydäntornissa kun asuu vielä 98-vuotias paronitar, joka on viimeinen jäänne linnan alkuperäisistä asukkaista ja joka tekee minkä pystyy karkoittaakseen kutsumattomat vieraat asuinsijoiltaan. Linnassa tapahtuu: on seksiä, luolastoeksymisiä, tornista pääalaspäinputoamisia, hallusinaatioita ja lopulta kuolemaa. Toinen kertoja on linnakundi Ray, jonka henkilöllisyys ”paljastuu” vasta kirjan loppupuolella (jos sitä ei siis jo arvaa). Ray käy kirjoituskurssia, jossa hän kertoo linnan ja Sydäntornin tarinaa. Syntyy romanssi kirjoituskurssin opettajaan Hollyyn. Kirjan kolmannessa osassa kertojaksi nousee yllättäen Holly, eikä muiden kertojien tarinoihin enää palata. Hollyn tarina onkin kirjan kiinnostavin ja aidoin, ja on tosi sääli, että Holly päästetään ääneen vasta viimeisellä sadalla sivulla. Kirjan alku kun tosiaan vaan on vähän niinku kuraa. Tapahtumat ovat epäuskottavia, henkilöhahmot jäävät etäisiksi, kieli on kankeaa, omaperäisiä ajatuksia saa hakemalla hakea. Teosta markkinoidaan ”goottijännärinä” – jännitti vain se että koska tämä piina loppuu. Harmittaa myös Eganin puolesta, sillä herkullisia tilanteita kyllä löytyy, mutta niiden käsittely jää puolitiehen. Kirjan ainoa oikeasti jännittävä kohtaus ratkeaa saman luvun sisällä. Ei näin.
Karo Hämäläisen Ilta on julma lienee myöskin luokiteltavissa jonkinsortin jännäriksi. Kyseessä on kamaridraama, joka muistuttaa asettelultaan viime aikojen hittejä Carnage (elokuvan puolelta, Roman Polanski) sekä Illallinen (kirja, Herman Koch). On kaksi pariskuntaa, yksi pariskuntaillallinen, joka menee vähän pieleen. Mikko, Robert ja Veera tuntevat toisensa jo lukiosta, Mikko ja Veera ovat rutinoitunut, ei-intohimoinen aviopari, ja Veera Robertin salarakas. Robertin uusi nuori vaimo Elise on villi kortti, joka sekoittaa pakkaa. Tapahtumat ovat epäuskottavia, henkilöhahmot jäävät etäisiksi, kieli on kankeaa, omaperäisiä ajatuksia saa hakemalla hakea – kuulostaako tutulta? En nyt halua olla ilkeä mutta oikeasti. Esimerkiksi Mikko. Mikko kuvaillaan tarkkaakin tarkempana asiapitoisena journalistina, joka pudottaa pari kertaa vuodessa jonkun poliitikon tai yrityspomon julkiseen teurastukseen paljastusartikkelillaan. (Nyt tulee niitä juonipaljastuksia!) Silti Mikko on juuri se, joka saapuu illalliselle suunnitelmanaan murhata paras ystävänsä sen takia että on ”intohimoisesti rakastunut” Robertin vaimoon Eliseen. Sitten on Mikon vaimo Veera, terveysalan ammattilainen, joka purkaa seksittömän avioliittonsa paineet Robertiin, mutta rakastaa silti miestään yli kaiken. Veera on juuri se, joka kesken hyvän kännin saa päähänsä silpoa Robert kappaleiksi sapelilla. Ihan tosi uskottavaa. Pari tuntia ennen harrastit kuitenkin seksiä tyypin kanssa! Henkilöiden motiivit ovat tyhmät, oudot ja epäuskottavat – ei kännissä kukaan saa päähänsä murhata toista. Toki kännissä sattuu kaikenlaisia intohimotappoja ja ukkojen välienselvittelyissä voi käydä traagisestikin, mutta ei kukaan humalatilassa ala suunnitella murhaa. Argh. Kirjasta jää huono fiilis. Pidän tämäntyyppisistä asetelmista, jossa illan aikana henkilöiden motiivit muuttuvat ja roolit vaihtuvat. Mutta se on vaikea laji, sillä henkilöitä pitää pystyä pohjustamaan sen yhden illan aikana tarpeeksi hyvin etteivät perusteet murhaan tunnu samppanjankeveiltä niinkuin tässä. Siinäkin vaiheessa kun puolet seurueesta on kuollut, toinen puoli vetää lisää vodkaa ja pohtii millä välineellä olisi paras pilkkoa edellisten ruumiit. Voi luoja. Älkää vain vaivautuko. Lukekaa mieluummin se Illallinen.
En suosittele. Lukemista sitäkin enemmän.