”Frankly speaking, I hate Gandhi”
Yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaali Lens Politican avajaisia juhlittiin eilen Bio Rexissä. Avajaisnäytöksessä näytettiin Nisha Pahujan dokumenttielokuva The World Before Her, jonka kävivät esittelemässä mainiot Docventures-miehet Riku ja Tunna. Näytös toimi samalla lähtölaukauksena Docventuresin ”jatko-osalle”, eli kuuden naisteemaisen dokkarin sarjalle, joka tv:n sijaan nähdään Ylen nettisivuilta livelähetysten höystämänä. Tulevista elokuvista lisää täältä. The World Before Her esitetään netissä heti tänään, epäselväksi jäi, että jääkö se vielä Areenaan katsottavaksi.
Nisha Pahujan elokuvassa esitellään kaksi erilaista maailmaa naisten näkökulmista. Modernia maailmaa tarkastellaan missikisojen kautta. Miljoonia katsojia vuosittain keräävä Miss Intia -kilpailu on köyhistä oloista tulevalle tytölle once-in-a-lifetime mahdollisuus varakkuuteen, identiteettiin, miesten kanssa tasavertaiseen asemaan ja tulevaisuuteen, jossa voi itse määritellä omat toiveensa ja tavoitteensa. Missikokelaat kuitenkin alistetaan missileirillä seksistisiin kuvauksiin sekä pakollisiin ihonvalkaisuihin ja botox-ruiskeisiin. Muoti ja keikistely ovat pannassa toisaalla, Durga Vahinin leirillä. Hindujen fundamentalistisiiven naisosaston leirillä koulutetaan nuoria tyttöjä käsittelemään aseita sekä toistamaan mantroja, joissa käsketään ampumaan tunkeilijat. Toisaalta leirissä kasvatetaan naisista kunnon vaimoja, uskomuksena on, että naisen tulee mennä naimisiin 18-vuotiaaseen mennessä, koska 25-vuotiaina heitä ei voi enää ”kesyttää”.
Ai niin, otsikon lainaus on fundamentalistileirillä opettavalta Prachi Trivediltä. Ei-väkivaltaiset menetelmät eivät tunnu leirissä olevan muutenkaan kovin in.
Molemmilla puolilla uskotaan, että juuri tässä kasvatetaan Intian tulevaisuuden naisia. Mutta hurjilta näyttävät molemmat maailmat: nuoret tytöt huutamassa verisiä iskulauseita ja toisaalla ottamassa pakollisia botox-piikkejä, jotta kasvojen mittasuhteet olisivat oikeat.
Naisen rooli Intiassa konkretisoituu ehkä parhaiten kohtauksessa, jossa Prachi kertoo suhteestaan isäänsä. Isä hakkaa Prachia aina ”silloin tällöin”, mutta Prachin mukaan yleensä siksi, että Prachi itse on tehnyt jotain väärin. Jolloin se ei haittaa. Lisäksi Prachin tulee vain olla kiitollinen, sillä ”he let me live”. Intiassa tyttövauvojen abortit sekä syntymässä tapettujen tyttövauvojen määrät ovat huikeat, joten naisen tulee vain olla kiitollinen siitä että hän ylipäänsä elää. Myös yksi missikandidaateista kertoo, miten hänen isänsä jätti perheensä tytön synnyttyä. Tyttö kun oli jo toinen tyttölapsi samaan perheeseen, eikä äiti suostunut tappamaan lasta, vaan halusi pitää hänet. Niin isä päätti sitten lähteä. Huhhuh.
Elokuva on hieno. Se on objektiivinen, koskettava ja päähenkilöiksi löydetyt tytöt ovat kaikki omalla tavallaan rohkeita ja kauniita. Vakavasta aiheesta huolimatta elokuvasta löytyy myös komiikkaa, toisaalta silmäkulma kostui ainakin itselläni useammassakin kohdassa. Elokuva jättää ihmettelemään, kumpi maailmoista on tulevaisuutta. En edes tiedä kumpi on parempi vaihtoehto. Muutosta ei selkeästi kuitenkaan voi enää välttää. Kumpi voittaa, moderni vai perinne? Onko naisen rooli tulevaisuudessa keittiössä ja miehen rinnalla vai itsenäisinä seksisymboleina? Ehkä jotain siltä väliltä?
Näytöksen jälkeen ei saanut skumppaa. Se oli vähän pettymys.
Arvio: Tykkäilin kyllä.
Missikisat toisella puolen maailmaa. Aika samaltahan ne kyllä näyttää täällä Suomessakin. Kuva elokuvasta.