Haikea, häviävä nuoruus
Yksi suurimpia ilonaiheitani elämässä on yksin elokuvissa käyminen. Lukioaikoina muistan olleeni ihminen, joka tarvitsi kaverin jopa kaapillaan välitunnilla käyntiin, joten kauas on tultu vaiheesta jolloin asioiden ”yksin tekeminen” tuntui kammottavalta. Yksin matkustelu on luonnollisesti auttanut vaivaan. Yksinäiset päiväleffakäynnit ovat kuitenkin olleet tapanani jo yli kymmenen vuotta, muistan abikeväänä viettäneeni kirjoituksiin tai pääsykokeisiin lukemista varten varattuja päiviä leffateatterin hämärässä. Yksin elokuvissa käymisessä, erityisesti arkipäivänä, on jotain erityistä luksusta, josta en tahtoisi koskaan luopua.
Kesälomaa sopiikin erityisesti tällaisinä harmaina ja epävakaina päivinä hyvin viettää elokuvateatterissa. Eilen kävin katsomassa Noah Baumbachin uutuuden While We’re Young. Ohjaajan edellinen elokuva Frances Ha oli kolahtanut suoraan sieluun joten odotukset olivat korkeat. Leffan päähenkilöstön muodostaa Ben Stillerin ja Naomi Wattsin esittämä keski-ikäispariskunta Josh ja Cornelia, vastapoolinaan Adam Driverin ja Amanda Seyfriedin nuori hipsteripariskunta. Joshin ja Cornelian omaan kaveripiiriin syntyy vauvoja, ja erityisesti Cornelia tuntuu etääntyvän omanikäisistään tämän kehityssuunnan myötä, joten tutustuminen päälle kaksikymppisiin Driveriin ja Seyfriediin sekä heidän edustamaansa nuorekkaaseen ja trendikkääseen hipsterikulttuuriin osuu otolliseen saumaan. Elokuvassa on kaksi teemaa: päällimmäisenä tietysti sukupolvien välisen eron tutkailu ja ”kulttuurierot” näiden välillä, mutta toisaalta myös dokumenttielokuvan tekeminen sekä sen etiikka, mikä itseäni dokumenttielokuvan kanssa työskentelevänä myös kiinnosti. Pääteemana kuitenkin tosiaan on yli kaksikymppisten ja yli nelikymppisten elämän vertailu: siinä missä Driverin esittämä Jamie nimeää bändinsä retrosti YouTubesta löytyneen hassun mainoksen mukaan, on sama mainos ollut Joshille kiinteä osa omaa lapsuutta.
Leffa on tarkoitettu komediaksi, ja sellainen se onkin – välillä jopa hieman screwball-tyyppiseen ”vanha äijä saa suonenvedon pyörällä ajaessaan” -tyyliin. Moni kohtaus on kuitenkin aidosti hauska, mutta samalla leffan katsominen tekee jollain tapaa kipeää. Itse kolmekymppisenä samastun molempiin pariskuntiin kohtauksesta riippuen, ja Joshin ja Cornelian epätoivoinen nuoruuden tavoittelu aiheuttaa myötähäpeän väristyksiä, eikä pelkästään siksi, että tiedostan itsekin välillä tekeväni asioita vain sen takia, että tuntuu siltä että ”haluan olla nuori”.
SEURAAVAKSI JUONIPALJASTUS. ÄLÄ JATKA LUKEMISTA JOS ET HALUA SPOILEREITA.
Leffan loppu on kuitenkin pettymys. Kaksikymppisten elämä paljastuu valheelliseksi trendien tavoitteluksi, ja sen tajuttuaan Stiller ja Watts hankkivat lapsen, ja solahtavat sen myötä mukavasti osaksi oman ikäistensä kaveripiiriä. Mutta mitä jos pariskunta ei tahtoisi lapsia? Lapset tuntuvat tässä taistelussa sivujuonteelta, vai onko leffan opetus todella että jos huomaat että kaikilla kavereillasi on lapsia etkä sovi joukkoon, niin hanki itsekin lapsia? Jotenkin olisi ollut kiinnostavampaa seurata miten Josh ja Cornelia tulevat sinuiksi ikänsä kanssa ”omillaan”. Jatkuuko pakonomainen nuoruuden tavoittelu, tyytyvätkö he osaansa lapsiperheiden elämän sivustaseuraajina vai löytävätkö he jonkun oman polun, jossa oma (lapseton) elämä tuntuu merkityksekkäältä ja oikealta? Suosittelen silti elokuvan katsomista, sillä vakavia ajatuksia herätellessään, se myös naurattaa, sekä saattaa pistää katsomaan omaa elämää uudella tavalla.