Historiallisten romaanien aatelia: Sarah Waters
Parempaa väkeä oli seuranani mm. aamukahveilla Krunikan mainiossa Papu Caféssa viime lauantaina.
Sarah Waters on vaivihkaa hilannut itsensä lempikirjailijoitteni joukkoon. Pääasiallisesti Englantiin sijoittuvia historiallisia romaaneita kirjoittava Waters tunnetaan yksityiskohtaisesta kirjoitustyylistään, joka tuo menneet ajat elävänä lukijan silmien eteen. Monessa kirjassa käsitellään myös saman sukupuolen välisiä suhteita, ja niitä jännitteitä ja ristiriitoja, jotka näistä salassa pidettävissä suhteista syntyy. Watersin tuotannosta tutustuin ensimmäisenä Vieras kartanossa -kirjaan, joka on yhä hänen kirjoistaan suosikkini, vaikka onkin pohjimmiltaan kummitustarina. Sen jälkeen luin hienon, kolmessa aikatasossa käänteisessä järjestyksessä kerrottavan Yövartion, ja viime vuonna Silmänkääntäjän, joka mielestäni oli kokonaisuutena heikoin Watersin kirjoista. Watersin neljäs suomennettu, vuonna 2014 julkaistu Parempaa väkeä oli pääsiäisen lukulistallani. Kirja sijoittuu 1920-luvun Englantiin, jossa kipuillaan yhä maailmansodan jälkimainingeissa. Päähenkilö Frances on joutunut uhraamaan omat unelmansa (sekä salatun parisuhteen ystävättärensä Chrissyn kanssa) jäädäkseen hoitamaan äitiään taloon, jonka miehet ovat kaatuneet sodassa. Pystyäkseen ylläpitämään taloutta, Frances joutuu häpeäkseen ottamaan taloon vuokralaisia. Vuokralaispariskunta tuo taloon elämää – sekä mutkikkaan kielletyn suhteen, jolla on traagiset seuraukset.
Watersin kirjoissa ihaninta on mielestäni kieli. Tuskailin Oneironin kanssa puoli vuotta, Watersin 600-sivuisen kirjan ahmin parissa päivässä, niin sujuvaa kerronta on. Vai mitä sanotte seuraavista kielikuvista:
”Äiti oli hellan ääressä, nosti vesipannun levyltä hiukan hätäisen oloisesti niin kuin aina, kun hänet jätettiin yksin keittiöön; hän olisi voinut olla vaurioituneen valtamerialuksen matkustaja, joka oli käsketty konehuoneeseen hoitamaan laitteita.”
”Frances pani inhoten merkille, että kauhistuksia [rumia sisustuselementtejä] oli joka paikassa. Oli kuin jokin jättiläissuu olisi imeskellyt pussillisen kovia karamellejä ja nuolaissut sitten taloa.”
Kaksi kolmasosaa kirjasta meneekin sujuvasti: juoni tempaa mukaansa eikä lukija malta odottaa kääntää sivua. Loppupuolella meno harmillisesti hiipuu. Kirja muistuttaakin jossain määrin yhtä lempikirjoistani, Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -klassikkoa, jonka ensimmäinen osa keskittyy tapahtumiin ennen traagista onnettomuutta, ja toinen osa turmatutkintaan sen jälkeen. Tässäkin kirjassa toinen osa on huomattavasti pitkäveteisempi. Ihan kuin ensimmäistä osaa ylläpitänyt jännite olisi kadonnut. Watersin kirjassa on samaa ongelmaa. Viimeinen kolmannes ei enää kiinnosta. Kiinnostavaa kyllä, se ei vaikuta lukukokemukseen negatiivisesti. Watersin maailmassa voisi velloa loputtomiin, niin kauniisti hän kirjoittaa. Tekee mieli nostaa hattua myös suomentaja Helene Bützowille, jonka ansiosta kieli säilyttää vivahteensa myös suomeksi käännettynä.