In rich (wo)man’s world – HKT:n Kultainen vasikka
Perjantaina pääsin vihdoin vierailemaan suurremontin jälkeen avautuneessa Helsingin kaupunginteatterissa. HKT on jostain syystä minulle lapsuudesta tuttu ja rakas teatteri, jossa kävimme perheen kanssa paljon. Pidän HKT:n ison näyttämön valoisasta lämpiöstä paljon ja jotenkin koko paikka on tuntunut aina paljon juhlallisemmalta kuin vaikkapa Kansallisteatteri. Rempassa teatterin yleisötilat eivät ole muuttuneet juurikaan vaan tuntui kuin kotiin olisi palannut. Tekniikkaa on sen sijaan ilmeisesti upgreidattu paljonkin, mutta sehän nyt ei yleisölle suoranaisesti näy.
Pienellä näyttämöllä pyörii nyt syyskaudella Maria Jotunin näytelmä Kultainen vasikka. Käsiohjelmasta selviää, että näytelmää kritisoitiin ilmestymisaikanaan Suomen itsenäistymisen aikoihin paljon, ja sen jälkeen näytelmää alettiin esittää uudelleen vasta 40-luvulla. Näytelmä onkin tavallaan aika rohkea ja sillä tavalla ajastaan edellä. Päähenkilöinä on joukko vahvoja naisia useammassa sukupolvessa, jotka puhuvat paitsi miehistä, myös rahasta. On sodan aika, ja sen aikana erinäisellä ”keinottelulla” on mahdollista rikastua. Naiset näkevät rikastumisen tärkeimpänä päämääränään, ja jalkoihin jäävät miehet, rakkaus ja avioliittokin kun on rahasta kyse. Dialogia on paljon, jopa liikaakin, varsinkin kun tematiikka on aika yksioikoista. Ensimmäinen puolisko käynnistyy hitaasti ja tunnen silmäluomienikin lurpsahtelevan aika ajoin, toinen puoliaika onneksi on vauhdikkaampi. Toisella puoliajalla nähdäänkin näytelmän hienoimmat kohtaukset: päähenkilö Eeditin pikkusisko Lahjan vimmainen, akrobaattinen kosiomonologi sekä puoliajan aloittava hieno acapella-laulu-bodyperkussionumero. Musiikki on ylipäänsä näytelmässä hienoa ja näyttelijät selkeästi monilahjakkuuksia sekä muusikkoina että laulajina.
Loppuratkaisu on kuitenkin turhan yksinkertainen: riidat sovitaan ilman että ongelman alkulähteille mennään ja yhtäkkiä kaikki onkin hyvin. Ärsyttää myös liiallinen symboliikka, tai kohtaukset, joista huomaa että tässä tavoitellaan nyt jotain uutta symbolista tasoa (kuten käsin ahnaasti täytekakkua mättävä palvelija), mutta symboliikka ei kuitenkaan aukea. Sinänsä virkistävää on nähdä näytelmä, jossa perinteiset sukupuoliasetelmat ovat täysin vinkkurallaan: naiset ovat epämoraalisia ja keplottelevia toimijoita, jotka puhuvat rahasta, pistävät menemään ja kosivat kun mieli tekee, ja miehet jäävät taka-alalle naisten perässä juokseviksi, joskin oikeudentunnoltaan suoraselkäisemmiksi statisteiksi. Asetelmalla Jotuni on varmasti halunnut aikanaan kritisoida aikansa asetelmaa, jossa naisen tärkein tehtävä oli päästä ”hyviin naimisiin”. Tämän varjossa ei oikeastaan ole ihmekään, että näytelmä sai osakseen kritiikkiä tuolloin sata vuotta sitten. HKT:n tulkintaan olisi kuitenkin kaivannut nykyaikaan tuodumpaa otetta.