Kutsumattomat vieraat on epäuskottava viktoriaanisen ajan kummitusjuttu

Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat oli pitkään haluan lukea -listallani, mutta pääsin siihen käsiksi vasta nyt. Heti ensimmäisillä sivuilla minut valtasi syvä tyydytys: on niin ihana lukea hyvin kirjoitettua laatutekstiä. Kutsumattomat vieraat muistuttaa lähtökohdiltaan paljon esimerkiksi Sarah Watersin Vieras kartanossa  -romaania josta pidin paljon. Molemmissa on suuri kartano 1900-luvun alun Englannissa, jota asuttaa perhe, jolla ei oikeastaan olisi varaa asua noin suuressa kartanossa. Ylipäänsä 1900-luvun alun Englanti ja Downton Abbey -meininki kolahtaa! Pian kuitenkin paljastui, että ennakko-oletukseni kirjasta oli väärä.

Oletettavasti olin valinnut kirjan lukulistalleni siksi, että olin lukenut sen sekoittavan ”mystiikkaa”ja juuri tätä perienglantilaista kartanoelämää – mikä siis paperilla kuulostaa erinomaiselta, olenhan suuri maagisen realismin ystävä. Mutta mutta. Kirjan luettuani kävin lukemassa muutamia muita blogimaailman tekstejä kirjasta, ja ilmeisesti se on jakanut vahvasti mielipiteitä: toiset todella pitävät siitä. Itse olen vain todella hämmentynyt.

Kirjassa tosiaan seurataan Torringtonin perhettä, joka asuttaa suurta Sternen kartanoa. Perhe on rahavaikeuksissa ja heti kirjan alussa perheen pää, lasten isäpuoli Edward, lähtee kartanosta hankkimaan lainaa kartanon säilyttämiseksi. Taloon jäävät tunnekylmän ja hermoheikon oloinen äiti Charlotte sekä tämän kolme lasta, Clovis, Emerald ja Smudge (jonka olemassaoloa kukaan ei kovasti tunnu muistavan). On Emeraldin syntymäpäivä, ja hänen kunniakseen järjestetään illalliskutsut. Iltapäivällä lähellä kuitenkin sattuu junaonnettomuus, mistä syystä onnettomuuden selviytyjiä lähetetään Sterneen odottamaan jatkokuljetusta. Vieraat ovat kuitenkin outoja ja vaativia eivätkä suostu pysymään heille osotetuissa tiloissa, ja erityisesti yksi vieraista, Charlie, yrittää kylvää eripuraa talonväen ja illallisvieraiden joukossa. Seuraa yksi pitkä ilta, jonka aikana talonväki epätoivoisesti yrittää pitää hommaa kasassa.

Kirjan alku on tosiaan varsin perinteinen luokkayhteiskuntaromaani missä seurataan kartanonväen elämää: talonväki valmistautuu illalliskutsuihin, keittiössä raadetaan. Mutta suunnilleen puolivälistä alkaen asiat alkavat mennä todella oudoiksi. Alkuun tämä outo meininki sävähdyttää, mutta se miten asiat ratkeavat on vain yksi valtavan suuri antikliimaksi. Juuri mitään ei selitetä, mikä ei siis yleensä ole huono asia, mutta tässä tapauksessa tapahtumat jäävät vain todella oudoiksi. Antiklimaattista on myös se, että kahdesta suurimmasta konfliktista eli oudon vieraan Charlien läsnäolosta sekä nuorimman lapsen Smudgen käynnistämästä poniepisodista, ponijuttu ratkaistaan viimeiseksi, ihan kuin se tosiaan olisi koko kirjan oudoin juttu. Henkilöhahmoihin ei samaistu, heidän toimintansa motivaatiot ovat epäloogisia eikä heihin synny mitään tunnesidettä, oikeastaan he ovat kaikki aika ärsyttäviä. Kuin kirsikkana kakun päällä on typerä deus ex machina -tyyppinen ratkaisu rahaongelmiin. Kaiken lisäksi kirjan kannessa kehdataan verrata kirjaa Ian McEwanin Sovitukseen, jonka kanssa teoksella ei kyllä aikakauden lisäksi ole mitään yhteistä.

Mur, oikein suututtaa. Kiinnostaisi kyllä kuulla muiden lukijoiden mielipiteitä, erityisesti niitä positiivisia kokemuksia kirjasta 🙂

Jos viktoriaanisen ajan kummitusjutut kiinnostavat, niin suosittelen lämpimästi alussa mainittua upeaa Vieras kartanossa -teosta.

kulttuuri kirjat
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *