Lasten planeetta kuvaa aikuista eroa tarkkanäköisesti

Aiemmin syksyllä listasin kaikki kirjat, jotka haluaisin lukea juuri nyt. Niihin kuului Riikka Pulkkisen Lasten planeetta, johon suhtauduin varauksella, sillä aiemmat kokemukseni Pulkkisen kirjoista olivat epätasaisia. Sain Lasten planeetan käsiini juuri sopivasti joululomamatkalle, ja ilahduin suuresti: Lasten planeetta on tarkkanäköinen, hauska ja koskettava teos. Kirja on periaatteessa helppolukuinen, ja ahminkin sen parissa päivässä, mutta sen teemoille ja pohdinnoille voisi myös jättää aikaa, sulkea kirjan välissä ja antaa tilaa omalle mietiskelylle.

Kirjan pääjuonena on kolmekymppisen pariskunnan, Fredrikan ja Henrikin ero, jota kuvataan vuoden ajan. Eropäätös syntyy hillitysti jouluna, läheisille kerrotaan vasta pyhien jälkeen, nelivuotiaan tyttären kanssa leivotaan normaalisti piparit ja kannetaan kuusi ulos loppiaisena. Kevät asutaan osittain vielä saman katon alla, ensimmäistä kertaa toista osapuolta kohtaan tulee vihan tunteita. Kesällä Fredrika opettelee uuteen elämäänsä ”osa-aikanaisena”: vuoroviikoin kunnon äitinä, vuoroviikoin einesruokaa syövänä sinkkuna. Seuraavana jouluna ympyrä sulkeutuu, juhlaa vietetään sivistyneesti yhdessä entisenä pariskuntana.

Toisessa aikatasossa kulkee tarina kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, kun Fredrikan sisko Julia joutuu psykoosiin. Julia joutuu kokoamaan itsensä kokonaan uudestaan, samoin kuin Fredrika nyt eron jälkeen. Pulkkinen kuvaa hienosti ja todentuntuisesti Julian ajatuksenjuoksua ja pirstaloitunutta mieltä, mutta silti jostain syystä nämä osiot eivät ole niin kiinnostavia – ehkä siksi, että Juliaa hahmona ei ole pohjustettu lainkaan eikä häneen ole syntynyt tunnesidettä. Takaumajaksoissa tapahtumat kerrotaan välillä Julian, välillä Fredikan ja välillä kolmannen siskon, Matleenan, näkökulmasta, ja ehkä siksi tuntuu, että tapahtumista on vaikeaa saada otetta – keneen tässä kuuluisi samastua? Vaikka symbolisesti yhteys nykyhetken tarinalinjaan on selkeä, en voinut olla miettimättä miksi tämä oli tarpeellinen osa kirjaa – tai miksi tämä osio ei ole oma kirjansa? Noh, en tunnetusti pidä tarinalinjoilla ja kerronnalla kikkailusta ja tässäkin olisin keskittynyt yhteen tarinaan kerrallaan.

Nautinkin eniten juuri eron ja arjen kuvauksesta sekä lapsen kasvatukseen liittyvistä terävistä huomioista. Monessa kohdassa nauroin ääneen, yhtä monessa liikutuin lähes kyyneliin. Tunnistin monesta kohdasta myös itseni parisuhteessa, kyllä, juuri sillä piinallisella tavalla kun näkee oman käytöksensä lapsellisuuden ulkopuolelta katsottuna. Esimerkiksi päähenkilön kontrollinkaipuu on kuvattu piinallisen tarkasti. Kirja on parhaimmillaan pohtiessaan, mistä minuus rakentuu: millaista on olla äiti eron jälkeen, millaista nainen parisuhteen jälkeen. Kirja patistaa myös tutkailemaan itseään parisuhteessa ja ehkä erityisesti tästä syystä koen saaneeni teokselta paljon.

Vielä täytyy kritisoida Fredrikan filosofisia ja poliittisia keskusteluja ystäviensä kanssa: keskusteleeko joku pikkulapsen äiti oikeasti noin paljon Nietschestä ja Kierkegaardista? Voi toki ollakin, mutta sen mitä pikkulapsiarjesta tiedän, niin kyllä sitä erityisesti toisten lapsellisten ystäviensä kanssa puhuu jostain paljon arkisemmista asioista.

Pulkkisen esikoisteosta, Rajaa, Lasten planeetta ei peittoa, mutta vie Pulkkisen ehdottomasti takaisin kiinnostavien kirjailijoiden listalleni.