Luonnosarkiston löydöksiä: Hanamia ja matkustuskaipuuta
Löysin äsken automaattisesti tallentuneita luonnoksia selaillessani viimekeväisen kirjoitukseni Mia Kankimäen maailman ihanimmasta kirjasta. Julkaisen sen nyt alla kokonaisuudessaan, sillä mielipide kirjasta ei ole muuttunut. Luonnos oli talletettu 17.4.2014.
Tämä on maailman ihanin kirja. Yksinkertaisesti sanottuna. Samalla myös se kirja jonka salaisesti toivon itse kirjoittaneeni: niin vahvasti Mia Kankimäki tuntuu kirjoittavan minun elämästäni.
38-vuotiaana Mia Kankimäki jättää työnsä kustannustoimittajana ja lähtee vuodeksi Japaniin Kiotoon tutkimaan tuhat vuotta sitten elänyttä kirjailija Sei Shonagonia. Kioton lisäksi hän vuoden aikana päätyy Lontooseen, Thaimaahan, vanhempiensa vintille Vihtiin sekä Normandiaan. Yhtä lailla kuin historiallisesta Sei Shonagonista ja Heian-kauden Kiotosta, kirja kertoo kirjoittamisen halusta ja vaikeudesta, elämänmuutoksesta, turvallisen hylkäämisestä ja tuntemattomaan hyppäämisestä. Kaikki nuo ovat itselleni tuttuja teemoja: elänhän jatkuvassa matkakuumeessa sekä siinä oudossa tunteessa, että elän väärässä maassa, liian turvallisesti ja riskittömästi, seikkailua janoten ja odottaen.
Ilmiselvää siis on että Kankimäen teksti koskettaa vahvasti. Kun hän kirjoittaa että ”Tuntuu, että matkustaminen ja maisemanvaihto, oli se sitten Afrikkaan tai Japaniin, on keski-ikäisten vanhojenpiikojen viimeinen mahdollisuus perustella olemassaolonsa itselleen. Jos ei ole miestä, eikä sitä myöten perhettä, ei ole muuta keinoa kuin lähteä. On pakko tehdä elämällään edes jotain”, samaistun siihen (surullista kyllä?) täysillä. Kun Kankimäki huomaa että ”Yllätyksekseni en kaipaa omaa kotia tai tavaroitani ollenkaan, itse asiassa jo vanhempieni vintillä olevat vähäiset tavarani ärsyttävät. Elämä on helpompaa, kun tavaraa on vain yksi matkalaukullinen: vähemmän valintoja, vähemmän pyykkiä, vähemmän siivottavaa.”, ymmärrän tunteen täysin omilta matkavuosiltani – on se vain ihanaa kun koko maallinen omaisuus mahtuu yhteen rinkkaan! Kun Kankimäki kuvailee mono no awarea ”maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamana liikuttavuuden tunteena, asioiden määrittelemättömänä mutta pakahduttavana surullisuutena”, huomaan löytäneeni viimein ilmaisun sille tunteelle, jonka usein olen itsekin kokenut maailmalla kauniissa paikoissa, sellaisissa joissa mikään kamera ei pysty kauneutta vangitsemaan, ja sitä on pakahtuneen ihastunut mutta toisaalta surullinen sen kauneuden edessä.
Kirjassa on toki ärsyttäviäkin puolia. Suoraan sanoen vähän ketuttaa että Mian irtiotto onnistui niin helposti ja apurahoja joiden turvin hän eli vuoden vain tuntui satelevan joka tuutista. Eli ehkä onkin kyse kateellisuudesta? Teksti on myös häpeilemättömän henkilökohtaista – Kankimäki puhuu epävarmuuksistaan, unelmistaan ja peloistaan sympaattisesta (juuri noin minäkin kirjoittaisin!), mutta välillä vaikutelma on yksinkertaisesti kuin päiväkirjaa lukisi. Se sopii tietysti kirjan tyyliin: Kankimäen tutkimuksen lähtökohtana on Sei Shonagonin Tyynynaluskirja, joka on eräänlainen päiväkirja sekin: 900-luvun lopun Kiotossa asuneen hovinaisen mietelmiä ja havaintoja hovielämästä. Kirjan loppupuolella alkaa myös hieman hiertää Kankimäen loputtomat, jopa vähän keinotekoiset rinnastukset itsensä ja Sein välillä. Tutkimukseksi kirja on onnettoman vetelä, subjektiivinen, henkilökohtainen ja täynnä oletuksia. Mutta kirja onkin kertomus unelmista, itsensä ylittämisestä, kirjoittamisesta, heittäytymisestä, riskien ottamisesta ja se tärkeydestä, että etsii aktiivisesti sitä mitä elämässä haluaa tehdä ja sitten kun sen löytää, niin tekee sitä ehdottomasti ja koko sydämellään.
Yksinkertaisesti sanottuna: rakastin tätä kirjaa. Haluaisin antaa sen lahjaksi kaikille ystävilleni. Jos saan joskus lapsia, se tulee olemaan heille pakollista luettavaa. Kiitos Mia, että kirjoitit tämän kirjan. Suosittelen täysillä.