Napoli-sarjan kolmas osa palautti uskoni Ferranteen
Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, oli viime vuoden lempikirjojani. Suorastaan ahmin napolilaisten tyttöjen, Lenún ja Lilan, ystävyydestä kertovan tarinan. Sarjan toinen osa, Uuden nimen tarina, oli ehkä juuri tämän vuoksi niin iso pettymys. Tarina tuntui junnaavalta, Ferranten ylipitkät ja kuvailevat lauseet turruttavilta ja dialogin puute ärsyttävältä – ne samat asiat, joista pidin ykkösosassa muuttuivat kakkososassa heikkouksiksi. Siksi tartuin kolmanteen osaan, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, hieman epäröiden. Turhaan! (tai ehkä pieni lukutauko teki terää). Tarina vie jälleen mennessään ja 450 sivua tulee luettua hujauksesssa.
Sarjan toinen osa kuvasi päähenkilöiden nuoruutta ja nyt ollaankin aikuisuudessa. Kirjan alussa Lila on juuri paennut väkivaltaisesta avioliitostaan ja Lenú taas on mennyt kihloihin nuoren professorin kanssa. Italian poliittinen ilmapiiri näkyy tyttöjen elämässä yhä selvemmin, eivätkä heidän kotikulmiensa tuttavat katoa tyttöjen elämästä, vaikka he eivät enää kotikorttelissa asukaan. Tarinan punainen lanka on yhä Lenún ja Lilan ystävyys ja se miten he – vaikkeivät näkisi toisiaan useaan vuoteen – toimivat toisilleen vastakappaleina: Lila saa Lenún opiskelemaan yhä ahkerammin ja ylittämään itsensä joka käänteessä, Lenú taas tarjoaa äkkipikaiselle ja oikukkaalle Lilalle jonkinnäköisen oman toimintansa oikeutuksen. Kirjan loppupuolella seurataan paljon Lenún arkea ja uutta roolia perheenäitinä, mutta ilman mullistuksia eivät selviä myöskään naisten parisuhteet.
Tarina jää aikamoiseen käänteeseen, joka mullistaa täysin Lenún nykyisen elämän. Seuraavaa osaa ei malttaisi, jälleenkään, odottaa!