Nuorta taidetta
Taidehallissa avautui perjantaina Nuoret 2013 -näyttely. Suomen Taiteilijaseuran perinteisen näyttelyn idea on yksinkertainen: näyttelyssä esitellään alle 35-vuotiaiden taiteilijoiden töitä. Näyttelyyn valikoitui 350:n hakemuksen joukosta 43 taiteilijaa.
Nuorten taiteilijoiden töitä on aina ilo nähdä. Perinteistä kuvataidetta on näyttelyteosten joukossa vähän (ei tietenkään yllättävästi): mukana on sen sijaan performansseja, maalausinstallaatioita, 3D-laseilla katsottavia teoksia, käsin liikuteltavaa grafiikkaa ja ääni- ja videoteoksia. Taidehalli on mukavan kokoinen tila, sen kiertää helposti sopivassa ajassa eikä silti jää sellaista tunnetta, että jotain jäisi puuttumaan. Nuoret 2013 -näyttely myös selkeästi kiinnosti: vierailijoita oli roimasti heti sunnuntaiaamun ensimmäisinä aukiolohetkinä.
Ensimmäisessä huoneessa huomio kiinnittyy heti Jasmin Anoschkinin värikkäästi maalattuihin puuveistoksiin KoalaPöllö, Babypupu ja My Little Poro, joista viimeksi mainittu esimerkiksi on nimensä mukaisesti mylittlepony-hengessä pinkiksi maalattu poro. Marina Ekroosin hauska sarja Hillomunkit, Quiche Lorraine ja Kanakeitto taas ovat herkullisia reseptejä valokuvan muotoon purettuina. Videoteoksista kiehtovin oli Anikó Kuikan Itse (A Sort of a Tale of Narcissus), joka projisoitiin kiehtovasti useiden vastakkainaseteltujen peilien keskellä kuin korostamaan teoksen nimeä. Videoteoksessa ilmeisesti taiteilijan itsensä esittämä hahmo pohtii ihmissuhteiden identiteettiä ja ihmisen suhdetta omaan identiteettiinsä. Maija Kurjen valokuvissa Pietà, Asetelma mustalla ja Veistos on hyödynnetty 3D-tekniikkaa ja leffateattereista tutut punavihreät lasit onkin aseteltu hupaisasti teossarjan alle katsojaa varten. Henkilönä joka ei pidä 3D-elokuvista lainkaan, valokuvien katseluun 3D-tekniikka tuntuukin sopivan paljon paremmin.
Sitten, koska kyseessä on nykytaide, mukana on myös rakennustikkaat ja pressu ja toisaalta viiden neliömetrin kokoinen valkoinen puuelementti lattialla (en edes osaa kuvata sitä), jonka taiteilija on asiaa auttaakseen nimennyt Nimettömäksi. Moniin muihinkin teoksiin kaipaisi taiteilijan omaa ääntä valottamaan teoksen taustoja tai sitä miksi juuri tämä teos on nyt juuri taiteilijan mielestä se, joka kuvaa häntä artistina parhaiten. Mutta että Nimetön? Ymmärrän että katsojan tulkinnalle on kiva antaa tilaa, mutta antakaa nyt jotain suuntaviivoja edes.
Lähes kaikki näyttelyn teokset ovat myynnissä ja ilahduttavan monessa teoksessa olikin tarra, joka ilmoitti teoksen olevan myyty tai varattu. Jos henkilökohtainen taloustilanteeni olisi yhtään parempi, niin Timo Marilan View from the Balcony saattaisi pian riippua olohuoneeni seinällä. Ilahduttavan helpoksi taiteen ostaminen olikin tehty Taidehallissa, ainoa vierailijalle jaettava painotuote kun on ”ostajan opas”, jossa paitsi selvitetään taidetermejä, myös kerrotaan taideteosten huolto-ohjeet, sekä mainitaan että Taidehallista voi teoksia ostaa myös osamaksulla. Kovasti olisin toivonut että samaan lehtiseen olisi saatu lisätietoja taiteilijoista sekä teoksista (esim. ylläolevan kappaleen vuodatukseen liittyen). Mutta ehkä vain missasin jonkun lisäflaijerin jossa ko. infoa olisi ollut tarjolla?
Omat top 3-lempparini:
3. Aleksi Martikaisen Ota sokeri, Krokotiili ja Muistikuva lapsuudesta -grafiikkateossarja, joissa kunkin teoksen kehyksistä riippuu pari narua, joita vetämällä saa lastenkirjatyyliin jonkun teoksen osan vähän liikkumaan, esim. hevosen kurkottamaan kaulaansa sokeripalaa kohti. Yksinkertaista, mutta hauskaa ja toimivaa.
2. Filoppi Zambonin The Story of Jenna, joka koostuu yhdestä isosta kasvokuvasta ja neljästä käsinkirjoitetun näköisesti a4:sesta, joissa ”Jenna” kertoo tarinan lähipubissa tapahtuneesta pahoinpitelystään, siitä miten poliisi ei tehnyt elettäkään saattaaksensa syylliset oikeuden eteen tai auttaakseen Jennaa toipumaan tapauksesta, sekä siitä miten pahoinpitely vaikutti Jennaan sekä tuhosi tämän uskon kanssaihmiseen. Kiinnostavinta teoksessa on se, ettei tekstistä täysin selviä se, mikä ”vieraus” Jennasta teki uhrin, valokuvan henkilö voisi yhtä lailla olla prostituoitu, itäeurooppalainen maahanpuuttaja tai transvestiitti. Katsojan omat ennakkoluulot taitavat viimeistellä teoksen lähtökohdan.
1. Aiko Tukaharan Cloud, katosta vaijereiden varassa roikkuva puisista pienistä valkoisista paloista koottu ”pilvenmuotoinen” veistos. Kauhean kaunis, kotona asettaisin samaan kohtaan kuin jonkun ison kattolampun. Tosin missä sitten olisi lampun paikka? Ihan sama, ihana.
Näyttely on auki 5.1.2014 asti ja suosittelen kyllä käymään. Ei mitään tajuntaaräjäyttävää, monessa teoksessa pääpaino tuntuu olevan muodossa eikä sisällössä, mutta myös niitä ihan oivaltavia hetkiä.