Kuva: Otava

Margaret Atwoodin jo vuonna 1985 klassikkoteos Orjattaresi on viime vuosina noussut uuden yleisön tietoisuuteen etenkin hienon Handmaid’s Tale -sarjan myötä. Televisiosarja on jo tapahtumissa ohittanut alkuperäisteoksen, joka päättyi muistaakseni suurin piirtein siihen, mihin sarjan ensimmäinen kausi päättyi: päähenkilö Offred nousemassa autoon, joka joko vie häntä kohti tuomiota tai pakomatkaa pois totalitarisesta Gileadin valtiosta.

Tv-sarja on jatkanut tarinaa tästä pidemmälle kiinnostavasti – erityisesti olen pitänyt uusimman kolmoskauden loppupuolesta. Tänä vuonna ilmestynyt Testamentit taas vie tarinaa yhä eteenpäin – nyt on kulunut 15 vuotta Orjattaresi-romaanin loppukohtauksesta ja muutamia vuosia vähemmän siitä missä Handmaid’s Tale -televisiosarja juuri nyt menee. Kyllä, televisiosarja on otettu luontevasti osaksi tarinan jatkumoa, mikä on mielestäni hirveän kiinnostavaa ja hieno osoitus siitä, miten eri kulttuurituotteet tukevat toisiaan. Testamenteista saakin eniten irti, jos on nähnyt televisiosarjan, vaikka toki sen voi lukea myös suoraan alkuperäisteoksen perään.

Testamenteissa on kolme kertojaa: nuoria tyttöjä kouliva vaikutusvaltainen Lydia-täti, hyvissä oloissa kasvanut komentajan tytär Agnes sekä Kanadassa asuva Daisy, josta tulee vastarintaliikkeen tärkeä hahmo. Testamentit jatkaa Orjattaresi-kirjan tyyliä siinä, että kirjan tekstit ovat ikäänkuin koottu erilaisista päiväkirjamerkinnöistä tai todistajanlausunnoista, joita tulkitaan tutkijoiden toimesta vuosikymmeniä myöhemmin, eikä niiden historiallisesta tosiperäisyydestä voida ”olla varmoja”. Näkökulmia on tosiaan kolme, mutta ennen pitkää kertojien polut yhdistyvät tavalla jonka moni lukija varmasti arvaa jo etukäteen.

Kiinnostavin tarina kirjassa on ehdottomasti Lydia-tädin. Televisiosarjassa hän näyttäytyy varsin ikävänä hahmona, joka lähinnä saapuu paikalle rankaisemaan Orjattaria eri keinoin. Testamenteissa hän pääsee kertomaan elämästään tuomarina ennen Gileadia ja siitä miten Gileadin vallankaappaus hänen näkökulmastaan tapahtui. Kun maailman meno muuttui, hän ymmärsi, että hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: taistella vastaan ja menettää henkensä, tai leikkiä mukana ja toimia järjestelmän sisältä.

Kirjan alkupuoli etenee suht verkkaisesti Lydian, Agnesin ja Daisyn päivittäistä elämää seuraten. Loppupuolella tapahtumat kiihtyvät, ehkä vähän liiankin nopeassa tahdissa, sillä esimerkiksi Daisyn hahmo ei tunnu ehtivän kehittyä tapahtumien mukana. Lopun pakomatkajuoni muistuttaa lähinnä jotain nuorille suunnattua toimintaelokuvaa. Kuuntelin kirjan äänikirjana, ja ehkä siitä johtuen koin myös dialogin välillä hieman teennäiseksi ja töksähteleväksi. Vasta myöhemmin huomasin, että englanninkielisen äänikirjan voi kuunnella siten, että Lydia-tädin osuudet lukee upea Ann Dowd (joka siis näyttelee Lydiaa tv-sarjassa). Eli jos mietit kirjan kuuntelemista äänikirjana, niin harkitse vakavasti alkuperäisversiota!

Jäin lopussa hieman miettimään, olisivatko tapahtuman toimineet paremmin esim. osana televisiosarjaa (sellainen on luonnollisesti kehitteillä, mutta vielä lienee epäselvää tuleeko kirjasta oma sarjansa vai esim. uusi kausi Handmaid’s Talea). Atwoodia on myös varmasti fanien (ja muidenkin) toimesta painostettu jatkamaan tarinaansa ja näihin odotuksiin nähden kirja lienee pieni pettymys.Orjattaresi sekä The Handmaid’s Tale -televisiosarja ovat kuitenkin nostaneet niin monta kysymystä, että Testamenteille on ehdottomasti paikkansa niihin vastaamisessa.