Philip Teirin Tällä tavalla maailma loppuu on ollut lukulistallani niin pitkään, että kun vihdoin nappasin sen käteeni, en muistanut lainkaan mistä kirja kertoo tai miksi olen päättänyt haluavani lukea sen. Ja hyvä niin: odotin ehkä nimen perusteella jotain vakavampaa, synkempää ja hidastempoisempaa lukukokemusta. Näin ollen ilahduinkin valtavasti kun kirja olikin vakavista teemoistaan huolimatta nopealukuinen, viihdyttävä ja jollain tapaa kesäisen kevyt.

Kirjan ytimessä on perhe, jonka muodostavat kirjailija Julia, tämän it-alalla työskentelevä puoliso Erik sekä lapset, teini-ikäinen Alice ja tätä pari vuotta nuorempi Anton. Perhe lähtee Julian lapsuudenmökille Maitolahdelle, jossa ei ole aiemmin käyty, mutta nyt on tarkoitus viettää koko kesä. Julian olisi tarkoitus kirjoittaa kesän aikana seuraavaa kirjaansa. Erik taas saa juuri ennen mökille lähtöä potkut työstään ”suuren tavaratalon” it-päällikkönä, mutta ei kehtaa kertoa siitä vaimolleen ja ajattelee viettävänsä kesän toimeliaana isänä, joka järjestää lapsilleen onkireissuja ja metsäretkiä.

Naapurimökkiin on saapunut kesänviettoon myös Julian lapsuudenystävä Marika miesystävänsä Chrisin ja teini-ikäisen poikansa Leon kanssa. Marika ja Chris kuuluvat ekopessimistien lahkoon, joiden mielestä ilmastokatastrofia ei voi enää pysäyttää, ja siksi oikeastaan voi elää aivan kuten tahtoo. Heidän mukanaan mökille onkin tullut sekalainen porukka ihmisiä, jotka elävät stereotyyppistä lahkoelämää outoine rituaaleineen ja seksikumppaneita vapaasti vaihdellen. Marikan ja Chrisin ”aikuinen” ja vapaamielinen suhde peilautuu Julian päässä tämän omaan väljähtäneeseen avioliittoon, Leon kanssa taas Alice löytää yhteyden. Pakkaa sekoittaa vielä Erikin elämässä ajelehtiva veli Anders sekä öisin tennistä pelaava, myöskin naapurustossa asuva Kati. Kesän aikana kulissit rakoilevat ja ihmissuhteet muuttuvat peruuttamattomasti – kesän päätyttyä maailma ei kuitenkaan ole loppunut kuin ehkä henkilökohtaisella tasolla.

Parasta kirjassa on sen luoma upea tunnelma. Mökki Maitolahdella, auringonotto kallioilla, metsästä löytyvä kuollut hirvi, veteen pulahtaminen keskellä yötä – kaiken tämän Teir maalaa käsinkosketeltavasti ja lukijassa herää vastustamaton tarve päästä pitkäksi aikaa mökille. Kaiken yllä on jollain tapaa unenomainen ja välinpitämätön tunnelma – vaikka henkilöhahmoilla on kaikenlaisia vakaviakin ongelmia, niihin ei kauheasti pureuduta, vaan pian siirrytään seuraavaan aiheeseen. Vähän samalla tapaa kuin liian pitkään auringossa istuneelle tulee hieman särisevä ja ”kevyt” olo. Vakavat aiheet käsitellään sitten ehkä kaupungissa. Tämä toimii osaksi tunnelman luojana, toisaalta se on myös kirjan heikko kohta. Henkilöhahmoja on hirveästi ja vielä kirjan puolivälissäkin nostetaan uusia hahmoja kertojiksi. Heidän sielunmaisemiinsa tai ajatuksiinsa ei kuitenkaan kovasti syvennytä.

Hienon tunnelman vuoksi suosittelen kirjaa vaikkapa kesälukemiseksi mökille – mitään tajunnanräjäyttävää lukukokemusta ei kuitenkaan kannata odottaa.