Nainen ikkunassa: vetävä mutta ylihypetetty jännäri

Tuskin toista jännityskirjaa on viime vuosina hypetetty yhtä tehokkaasti kuin A. J. Finnin Nainen ikkunassa -teosta. Itsekin olin ehkä sijalla 3000 kun aloitin kesällä jonottamaan kirjaa kirjastosta.

A. J. Finn -pseudonyymin taakse kätkeytyy New Yorkissa asuva kustantaja Daniel Mallory ja Nainen ikkunassa on hänen esikoisteoksensa. Kirjan päähenkilö on agorafobiasta kärsivä entinen lastenpsykiatri Anna, joka ei 10 kuukauden takaisten traumaattisten tapahtumien johdosta nykyisin pysty poistumaan kodistaan. Hän viettää päivänsä katsellen vanhoja Hitchcock-leffoja (elokuvaviittaukset ovat yksi kirjan parhaimpia puolia!), pitämällä epävirallista vastaanottoa agorafoobikkojen keskustelupalstalla internetissä, ryyppäämällä muutaman viinipullon päivässä iloisesti sekaisin käyttämien lääkkeidensä kanssa – ja kyttäämällä esikaupunkialueen naapureitaan ikkunasta. Juopuneiden päivien tasainen rytmi muuttuu kun Anna näkee ikkunastaan jotain mitä ei olisi pitänyt nähdä – murhan. Sekavaa, alkoholiongelmaista erakkoa ei kuitenkaan kukaan usko ja alkaa kissa ja hiiri -leikki, jonka aikana Anna itsekin epäilee omia silmiään.

Kyseessä on ihan pätevä jännäri jonka kieltämättä lukaisin parissa päivässä ja erityisesti viimeisten 100 sivun aikana kirjaa ei malttanut laskea käsistään. Mutta eikö ketään muuta häiritse ilmiselvä samankaltaisuus Nainen junassa -kirjan kanssa? Yhtäläisyydet eivät nimittäin rajoitu kirjojen nimiin: molemmissa kirjoissa päähenkilö on traumasta kärsivä, traumaansa alkoholilla tilkitsevä naishenkilö, joka on elämän syrjästä hieman tipahtanut ja jolla on ystävät vähissä. Lisäksi molemmissa päähenkilö todistaa murhan jotenkin mutkan kautta: toinen kotinsa ikkunasta, toinen junan ikkunasta. Samankaltaista on myös ryypiskelyn aiheuttamaa sekavaa ja holtitonta ajatuksenjuoksua kuvaava kerronta. Molemmat hahmot ovat myös itsetuhoisuudessaan vähän vastenmielisiä ja tunnesiteen muodostuminen heihin kestää.

Noh, jätetäänpä vertailu sikseen. Kuten sanottu, Nainen ikkunassa on kelpo jännäri, joka pitää kyllä otteessaan. Juoni on taidokkaan koukeroinen ja täytyy myöntää että loppuratkaisu ja pääpahiksen paljastuminen tulivat itselleni täytenä yllätyksenä. Täytyy vain myöntää, etten silti ihan ymmärrä kaikkea kirjan ympärillä ollutta hypeä, erityisesti koska Nainen junassa -kirjassa ainekset ovat olleet niin samankaltaiset, ettei kyseessä ole mitenkään erityisen originelli homma. Tosin, en ole mikään dekkarien suurin fani, joten en tiedä genren yleistä ”tasoa”. Vetäväksi pääsiäislomalukemiseksi kirja soveltuu silti hyvin – suosittelen lukemaan silloin kun on aikaa lukea useita tunteja eikä tarvitse mennä nukkumaan ajoissa seuraavaa työpäivää varten.

Kulttuuri Kirjat

Baltimoren sukuhaaran tragedia on nopealukuinen ja viihdyttävä sukukronikka

Olen joutunut viettämään pari päivää sairaslomaa, mikä on siitä mukavaa, että olen ehtinyt tarttua kirjahyllyssä jo pitkään lojuneisiin kirjoihin. Esimerkiksi paksuhko Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia on seissyt hyllyssä jo monta kuukautta enkä olisi varmaan voinut sen lainaa enää kovin montaa kertaa uusia.

Luin Dickerin edellisen kirjan, Tapaus Harry Quebertin tapauksesta, ehkä neljä vuotta sitten ja muistelen hämärästi että pidin sitä suhteellisen viihdyttävänä, mutta yli-hypetettynä ja turhan yksiulotteisena teoksena. Tähän hämärään mielikuvaan verrattuna Baltimoren sukuhaaran tragedia on huomattavasti parempi! Ehdotonta sairaslomakirjallisuutta (tai ehkä myös kesälomakirjallisuutta) jolloin tekee mieli ahmia nopealukuisia, vetäviä ja viihdyttäviä kirjoa eikä niinkään pohtia syntyjä syviä ja potea maaimantuskaa.

Baltimoren sukuhaaran tragedian päähenkilö on sama Marcus Goldman, joka esiintyi jo Harry Quebertissä. Kirjat eivät kuitenkaan liity toisiinsa mitenkään eikä Harry Quebertiä ole tarvinnut lukea nauttiakseen Baltimoren tragediasta. Heti alussa vihjataan mieltäkutkuttavalla tavalla, että menneisyydessä on tapahtunut tragedia isolla T:llä (kirjaimellisesti) ja sitten aletaan keriä auki muistojen verkkoa. Kirja liikkuu eri aikatasoissa, mikä täysin poikkeuksellisesti ei häiritse minua lainkaan, koska toisin kuin joissain muissa aikatasoilla kikkailevissa kirjoissa, aikatasot ovat tragedian syiden ja muistojen ”tasojen”paljastumisen kannalta olennaisia, ja niistä on helppo pysyä perillä.

Marcus Goldman on menestynyt kirjailija, jonka lapsuutta on vahvasti määrittänyt hänen suhteensa Baltimoressa asuvan setänsä perheeseen. Baltimoren Goldmanit kun ovat kaikilla tavoin parempia kuin Montclairin Goldmanit nuoren Marcuksen mielestä, ja hän viettääkin samanikäisten serkkujensa kanssa kaiken vapaa-aikansa joko heidän Baltimoren isossa talossaan tai Hamptonsin kesäasunnolla. Serkkujensa kanssa Marcus muodostaa ”Goldmanin jengin”, jonka edesottamuksia muistellaan vaaleanpunaisten lasien läpi. Siinä missä Marcus itse on koko lapsuutensa kadehtinut rikkaita ja lahjakkaita serkkujaan ja heidän perhettään, käy kuitenkin myöhemmin ilmi, että kateus on värittänyt myös serkuspoikien suhdetta toisiinsa, sedän suhdetta Marcuksen isään (ja toisinpäin) sekä sedän suhdetta yhteiseen perhetuttavaan. Tragedian siemenet on kylvetty kateuden, katkeruuden ja ylpeyden muhittamaan maaperään.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ehdottoman nautittava ja sujuvasti etenevä viihderomaani, jonka lukee helposti päivässä sivumäärästään huolimatta. Sukukronikkana se myös miellyttää elämäntarinoihin viehtynyttä makuani.

Kulttuuri Kirjat