Tuskin toista jännityskirjaa on viime vuosina hypetetty yhtä tehokkaasti kuin A. J. Finnin Nainen ikkunassa -teosta. Itsekin olin ehkä sijalla 3000 kun aloitin kesällä jonottamaan kirjaa kirjastosta.

A. J. Finn -pseudonyymin taakse kätkeytyy New Yorkissa asuva kustantaja Daniel Mallory ja Nainen ikkunassa on hänen esikoisteoksensa. Kirjan päähenkilö on agorafobiasta kärsivä entinen lastenpsykiatri Anna, joka ei 10 kuukauden takaisten traumaattisten tapahtumien johdosta nykyisin pysty poistumaan kodistaan. Hän viettää päivänsä katsellen vanhoja Hitchcock-leffoja (elokuvaviittaukset ovat yksi kirjan parhaimpia puolia!), pitämällä epävirallista vastaanottoa agorafoobikkojen keskustelupalstalla internetissä, ryyppäämällä muutaman viinipullon päivässä iloisesti sekaisin käyttämien lääkkeidensä kanssa – ja kyttäämällä esikaupunkialueen naapureitaan ikkunasta. Juopuneiden päivien tasainen rytmi muuttuu kun Anna näkee ikkunastaan jotain mitä ei olisi pitänyt nähdä – murhan. Sekavaa, alkoholiongelmaista erakkoa ei kuitenkaan kukaan usko ja alkaa kissa ja hiiri -leikki, jonka aikana Anna itsekin epäilee omia silmiään.

Kyseessä on ihan pätevä jännäri jonka kieltämättä lukaisin parissa päivässä ja erityisesti viimeisten 100 sivun aikana kirjaa ei malttanut laskea käsistään. Mutta eikö ketään muuta häiritse ilmiselvä samankaltaisuus Nainen junassa -kirjan kanssa? Yhtäläisyydet eivät nimittäin rajoitu kirjojen nimiin: molemmissa kirjoissa päähenkilö on traumasta kärsivä, traumaansa alkoholilla tilkitsevä naishenkilö, joka on elämän syrjästä hieman tipahtanut ja jolla on ystävät vähissä. Lisäksi molemmissa päähenkilö todistaa murhan jotenkin mutkan kautta: toinen kotinsa ikkunasta, toinen junan ikkunasta. Samankaltaista on myös ryypiskelyn aiheuttamaa sekavaa ja holtitonta ajatuksenjuoksua kuvaava kerronta. Molemmat hahmot ovat myös itsetuhoisuudessaan vähän vastenmielisiä ja tunnesiteen muodostuminen heihin kestää.

Noh, jätetäänpä vertailu sikseen. Kuten sanottu, Nainen ikkunassa on kelpo jännäri, joka pitää kyllä otteessaan. Juoni on taidokkaan koukeroinen ja täytyy myöntää että loppuratkaisu ja pääpahiksen paljastuminen tulivat itselleni täytenä yllätyksenä. Täytyy vain myöntää, etten silti ihan ymmärrä kaikkea kirjan ympärillä ollutta hypeä, erityisesti koska Nainen junassa -kirjassa ainekset ovat olleet niin samankaltaiset, ettei kyseessä ole mitenkään erityisen originelli homma. Tosin, en ole mikään dekkarien suurin fani, joten en tiedä genren yleistä ”tasoa”. Vetäväksi pääsiäislomalukemiseksi kirja soveltuu silti hyvin – suosittelen lukemaan silloin kun on aikaa lukea useita tunteja eikä tarvitse mennä nukkumaan ajoissa seuraavaa työpäivää varten.