Hylkäämisen päivät: raju ja pidäkkeetön erokuvaus

Akuutteja Napoli-sarjan vieroitusoireita vastaan olin jo hyvissä ajoin varautunut Elena Ferranten varhaisella romaanilla Hylkäämisen päivät. Eeppiseen, vuosikymmeniä kestäneeseen Napoli-saagaan verrattuna Hylkäämisen päivät on tiivis, nopealukuinen ja pitkälti yhteen asiaan keskittyvä. Silti kielelliseltä tasoltaan se on taattua Ferrante-laatua.

Hylkäämisen päivät kertoo 38-vuotiaasta Olgasta, jonka maailma romahtaa, kun hänen aviomiehensä 15 vuoden ajalta ja kahden pienen lapsensa isä jättää hänet, vieläpä nuoremman naisen takia, kuten myöhemmin paljastuu. Olgan tunteet vaihtelevat seuraavien kuukausien aikana radikaalisti. Ensimmäinen reaktio on suostutella mies palaamaan kotiin kokkaamalla tälle herkkuruokaa ja kirjoittamalla pitkiä kirjeitä, myöhemmin päällimmäiseksi tunteeksi nousee silmitön, väkivaltaankin yllyttävä raivo. Lyhyen ja ei-niin-onnistuneen kostoyrityksen jälkeen seuraa todellinen aallonpohja: painajaismainen päivä johon kuukausien tuska tiivistyy; päivä jolloin mikään muu ei tunnu pitävän Olgaa kasassa kuin oman tyttären kirjeveitsen pistot, joilla tytär epätoivoisesti yrittää pitää äitiään todellisen maailman reunassa kiinni.

Mielen hajoamista kuvatessaan Ferrante liikkuu selkeästi samoilla alueilla kuin Napoli-saagassa Lilan kanssa tämän ”rajojen hälvenemisestä” kertoessaan. On selvää, että Ferrante on psyyken hajoamisen kuvauksen mestari. Siinä missä joululomalla lukemassani Riikka Pulkkisen Lasten planeetta -kirjassa käsiteltiin samaa tematiikkaa ja koin sen jotenkin päälleliimattuna, tässä kirjassa kertojan tuska, maanisuus ja pakkomielteisyys tulee todella vahvasti iholle, niin että välillä on suorastaan piinallista lukea. Toki asiaan vaikuttaa myös se, että Olgan tilasta kärsivät suoraan hänen pienet lapsensa kun äidin elämänhallinta alkaa rakoilla.

Teksti on raakuudessaan suorastaan yllättävää: näin hurjaa ja raivokasta tekstiä en olekaan aikoihin lukenut. Siksi se on myös virkistävää ja rehellistä. Hylkäämisen päivät on upea taidonnäyte Ferranten kirjailijanlahjoista, ja väkevin ja tunteellisin erokuvaus ikinä. Jos kirja jotain opettaa, niin erosta voi selviytyä.

Kulttuuri Kirjat

Upea Kadonneen lapsen tarina kruunaa Napoli-saagan

Ai että! Elena Ferranten Napoli-sarja kulminoituu upeasti neljänteen osaansa, Kadonneen lapsen tarinaan. Napoli-sarjan aiemmista osista olen kirjoittanut täällä ja täällä.

Napolissa köyhässä korttelissa väkivallan keskellä varttuneet ystävykset Lenú ja Lila ovat nyt aikuisia: Kadonneen lapsen tarina kattaa sarjan osista ajallisesti pisimmän kauden 30+-ikävuosista vanhuuteen saakka. Edellisessä osassa Elena oli paennut entistä elämäänsä, mennyt naimisiin älykkään tutkijaluonne-Pietron kanssa, saanut kaksi tytärtä ja juuri edellisen kirjan lopussa hän aloitti salasuhteen lapsuudenrakkautensa Ninon kanssa. Lenún ja Lilan välit olivat edellisessä osassa melko etäiset – joitain osuuksia Lilan elämässä kerrottiin pintapuolisesti Lenún kuuleman mukaan ja kirja keskittyi Lenun perhearjen kuvaamiseen, oikein ansiokkaasti kylläkin.

Kadonneen lapsen tarina kuroo langat ihailtavasti kasaan. Dramaattisten käänteiden johdosta Lenú palaa lapsuudenmaisemiinsa Napoliin, jossa hän yrittää tasapainotella kirjailijanuransa sekä tytärtensä kasvattamisensa välissä. Hän hankkii asunnon Lilan yläpuolelta ja naisten elämät kietoutuvat jälleen tiukemmin yhteen. Samanaikainen raskaus yhdistää naisia entisestään, ja toisaalta myös erottaa, sillä mehän jo tunnemme Lenún ja Lilan ristiriitaisen suhteen, joka magneetin tavoin vetää puoleensa ja työntää luotaan. Lopulta Lilaa kohtaava tragedia muuttaa kaiken peruuttamattomasti.

Kuten usein, kun luen kirjoja joissa käsitellään henkilön elämänkaari pitkällä aikajänteellä, lapsuudesta vanhuuteen saakka, tunnen suunnatonta pienuutta ja epämääräistä surua. Ferranten kertomistyyli on tosiaan kuljettanut Lenún ja Lilan matkassa kaikki nämä vuodet – on vaikea uskoa että ensimmäisen osan pikkutytöt ovat nyt useita lapsia kasvattaneita aikuisia naisia. Ympyrä sulkeutuu kauniisti monien seikkojen suhteen. Korttelin tapahtumat säteilevät yhteiskunnallisestikin, ja aiempien valtahahmojen kuristusote ympäristöstään murenee. Lopussa saadaan jonkinnäköinen selitys Lilan katoamiselle, josta koko kirjasarja sai alkusysäyksensäkin, ja Elena ymmärtää vihdoin hienosti hänen ja Lilan monisävyisen ystävyyden tasot.

Siinä missä sarjan kakkososa itselläni hieman tökki, ja kolmasosa oli taattua laatua, sarjan päätösosa on huikea taidonnäyte, jonka jälkeen on hieman tyhjä olo, kuten parhaiden kirjojen jälkeen usein on, kun ei halua vielä luopua niiden maailmasta. Suosittelen siis koko sarjaa lämpimästi! Seuraavaksi lukulistalla on vieroitusoireita paikkaamaan Ferranten aiempi teos, Hylkäämisen päivät.

Kulttuuri Kirjat