Mitä kuuntelin tänään: Täydellinen kesälarppi Kanervan kanssa

Tutustuin helsinkiläisen laulaja-lauluntekijä Kanervan musiikkiin ehkä viitisen vuotta sitten mainion, kesäisen Herra Heinäkuu -kappaleen myötä. Valitettavasti tuo biisi on jo poistunut Spotifysta, mutta Youtubesta onneksi löytyy pari liveversiota videoituna. Kanervassa viehätti kepeä folkahtava meininki, joka tuntuu nykypäivänä olevan musiikissa harvinaista. Näin ”vanhempana” olen huomannut, että uutta musiikkia on tavattoman vaikea löytää, sillä pidän pääasiassa biiseistä jotka soitetaan oikeilla soittimilla, ei koneilla, ja laulaja osaa laulaa ihan yksinkin, ei vain autotunen avulla. Kanervan musiikki on onneksi juuri sellaista jopa hieman retrohtavaa ja ehdottoman kesäisiin tunnelmiin vievää!

Kanervan eka pitkäsoitto, Paritanssi, ilmestyi keväällä 2018 ja jostain syystä olen kuunnellut sitä nyt lumituiskun keskellä. Ehkä lisääntyvä valon määrä vie jo ajatukset kesään. Paritanssi on hieno levy, jonka täydellisin kuunteluympäristö olisi mökin laiturinnokka. Siinä istuskelisin jalat vedessä, ehkä kuorien perunoita tai ihan vaan lueskellen ja Paritanssi soisi taustalla. Sillä vähän taustamusiikinomainen levy on: biisit ovat suhteellisen samantyyppisiä, temponvaihteluita tai muutakaan yllättävää ei kovasti tapahdu. Ei se ole huono asia, tämähän on sitäpaitsi teemalevy! Biisit kertovat pääasiassa parisuhteesta, kipuilevasta tai jopa kuolevasta sellaisesta, mutta sävy on silti optimistinen, välillä suorastaan hilpeä. Levyn ehkä tanssittavimmassa biisissä Muiden onni juovutaan ja tanssitaan varpaat hajalle toisten häissä, minkä suloisen surumielisen ja ristiriitaisen tunteen tunnistan hyvin.

Mieleen tulee myös Scandinavian Music Group folkvaiheessaan Palatkaa Pariisiin sekä Manner-levyn aikoihin. Eikä se ole huono vertaus se.

Kanervan vastajulkaistu uusi sinkku Fitbit on Paritanssin biisejä modernimpi, sisältäen mm. lyhyitä räppiosuuksia sekä ysärihenkisen anthem-kertosäkeen. Kuulijaystävällinen, vain 2,5-minuuttinen biisi kertoo itsekontrollin menettämisen tarpeesta ja on taattu voimabiisi, jonka voisin olettaa soivan keväällä radioissa tiuhaankin. Tutut Kanerva-soundit ja melodisuus ovat kuitenkin tallella, ja tämäkin kappale vie jostain syystä ajatukset heinäkuun lämpimiin päiviin.

Kulttuuri Musiikki

Exit West eli mitä jos ovien läpi voisi kulkea maasta toiseen

IMG_5827.jpgMohsin Hamidin kirja Exit West on jännä tapaus. Toissavuonna Man Booker -palkinnon shortlistalle päässyt kirja kertoo pakolaiskriisistä, mutta se on naamioitu moderniksi rakkaustarinaksi ja toisaalta sekaan on heitelty enemmän kuin vähän maagisen realismin murusia. Kirjan päähenkilöt ovat Saeed ja Nadia, kaksi nuorta jossain nimettömässä, sisällissodan runtelemassa Lähi-Idän maassa. Nuoret tapaavat ja ihastuvat, mutta pian sodan varjo uhkaa onnea. Kaduilla alkaa kuulua juoruja maagisista ovista, joiden kautta voi päästä pakoon. Viranomaiset yrittävät estää ovien kautta liikkumisen, mutta niitä ilmestyy aina uusia salaisiin paikkoihin. Maksettuaan jollekin hähmäiselle tyypille, pääsevät Nadia ja Saeed oven kautta ensin Mykonosin saarelle Kreikkaan, myöhemmin uuden oven kautta Lontooseen ja lopulta Kaliforniaan.

Juoni näin aukikirjoitettuna kuulostaa naiivilta, ja yhdessä ratkiriemukkaassa Goodreads-arvostelussa kirjan todettiinkin lainanneen perusajatuksen taikaovista loistavalta Monsterit Oy -piirretyltä. Niin tai näin, ovet ovat kirjassa mielestäni sivuseikka: ne ovat vain kirjailijan tapa päästä juonessa eteenpäin ja kertoa pakolaisuudesta ilman pitkiä kuvauksia kuukausien pituisista merimatkoista. Sillä kirja ei tosiaan kerro matkanteosta, vaan siitä millaista on tulla uuteen maahan ilman juuria, ilman yhtäkään tuttua. Pakolaisina maahan saapuneet valtaavat taloja ja perustavat leirejä, heitä vainotaan ja vihataan, ja heitä autetaan ja tuetaankin. Nadian ja Saeedin tavat käsitellä uutta tilannetta eroavat toisistaan: Sayeed takertuu uskontoonsa yhä tiukemmin ja haluaisi viettää mahdollisimman paljon aikaa kotimaastaan tulleiden ihmisten kanssa, kun taas Nadia tuskin enää muistaa kotia ja haluaa osaksi uusia yhteisöjä. Jatkuva väliaikaisuuden tunne ja vaaran uhka taannuttavat rakkauden ensin huoleksi toisen selviämisestä ja lopulta toverilliseksi kumppanuudeksi. ”Aina kun pariskunta muuttaa, he alkavat nähdä toisensa uudessa valossa mikäli ylipäänsä vielä jaksavat vangita toistensa huomion, sillä eiväthän persoonallisuudet ole yksittäisiä, muuttumattomia värejä, vaikkapa mustia tai valkoisia, vaan muistuttavat enemmänkin valaistua kuvaruutua, jonka heijastamat sävyt riippuvat paljon siitä mitä ympärillä on.”

En ole hirveästi lukenut pakolaisuutta tai maahanmuuttoa käsitteleviä kirjoja aiemmin, todennäköisesti olen halunnut vältellä rankkaa aihepiiriä. Exit West on kuitenkin ilahduttavan helppo lukukokemus, se ei mässäile köyhyydellä tai ahdingolla, ja sen perusvire on optimistinen. Nadian ja Saeedin tarinasta poiketaan välillä muualle maailmaan, jossa ovet ovat saaneet aikaan hyvääkin: vanha hollantilaismies esimerkiksi löytää sielunkumppanin oven kautta saapuneesta ryppyisestä argentiinalaismiehestä. Toisaalta Nadia ja Saeed pohtivat asioita, mitä varmasti moni pakolainen oikeasti joutuu pohtimaan. ”Nadia jäi miettimään olivatko hän ja Saeed saaneet mitään aikaan muuttamalla pois, vai olivatko kasvot ja rakennukset vain vaihtuneet mutta ahdinko pysynyt pohjimmiltaan samana.”

Raskainta kirjassa olivat äärettömän pitkät virkkeet, jotka jatkuivat usein yli puolen sivun. Dialogia on vähän ja yltiöpäiset lauseet puurouttavat tekstin rytmin. Tekstistä on kuitenkin mahdollista löytää uskomattoman hienoja lauseenosia kuten: ”...mutta niin asia vain on, että lähtemällä maanpakoon ihminen murhaa elämästään kaikki ne, jotka jäävät jälkeen.” Ajatuksia teos varmasti herättää itse kussakin, ja sen ajankohtaisuus tuskin tulee vähenemään. Kirja kertoo kiinnostavasti maahanmuuton psykologisista vaikutuksista menemättä turhan syviin vesiin, ja toisaalta siitä, mitä se voi tehdä parisuhteelle.

Kulttuuri Kirjat