Fyre Festival – kun kaikki meni niin eeppisen pieleen

Postaus sisältää spoilereita.

Viikko sitten Netflixiin ilmestyi dokumentti toissavuotisesta eeppisen epäonnistuneesta kohufestarista Fyre Festival. Näin tapahtumatuottajana keissi kiinnostaa ammatillisessakin mielessä, mutta kyseessä on niin erikoinen tapaus että dokkari viihdyttää, kuumottaa ja hämmentää takuuvarmasti muitakin katsojia, ammatista riippumatta.

Fyre Festival oli siis rikkaiden nuorten luksusfestarina markkinoitu tapahtuma pari vuotta sitten, jonka oli tarkoitus tapahtua yksityisellä paratiisisaarella Bahamalla ja jossa festarikävijöiden oli tarkoitus yöpyä luksushuviloissa, ajella vesiskoottereilla ja juoda huippumallien kanssa. Tapahtuma oli markkinoitu huippumallien ynnä muiden vaikuttajien kautta yhdellä yksinkertaisella Instagram-postauksella oranssista neliöstä joka oli varustettu ”Nähdään Fyre Festivalilla” -tyyppisellä selitteellä – ja se myi loppuun hetkessä. Harmillista vain, että kenelläkään ideanikkareista ei ollut juurikaan kokemusta tapahtuma- tai festivaalijärjestämisestä ja organisoinnin puolelta kaikki menikin aivan myttyyn.

Dokumentissa kerrotaan kiinnostavasti kahtakin eri tarinaa. Ensinäkin on kertomus siitä, mitä tapahtuu kun porukka, jolla ei ole festarijärjestämiskokemusta, päättää järjestää, ei pelkästään festivaalin, vaan festivaalin kaukaisella saarella, jossa ei ole infraa, vettä, vessoja, majoitusta, tai juuri mitään muutakaan mitä nyt festari yleensä tarvitsee. Paikalliset valjastetaan hommiin ja he valitettavasti myös joutuvat maksumiehiksi – dokumentin loppupuolella tulee itku katsojallekin, kun paikallisen rantaravintolan pitäjä kertoo menettäneensä kaikki säästönsä jouduttuaan maksamaan omasta pussistaan kaikille työntekijöilleen kun festivaaliorganisaatiolta ei luvattuja rahoja kuulunutkaan. (Tähän sivuhuomiona: gofundme:ssa on kyseisen ravintolanpitäjän kampanja festivaalin aiheuttamien kulujen kattamiseksi, johon on lahjoitettu 11 päivän aikana jo 190 000 dollaria.) Jo tämä tarina on älytön ja toimii hyvänä oppikirjaesimerkkinä siitä miten tapahtumaa ei kannata järjestää. Tai oikeastaan, miten mitään bisnestä ei kannata pyörittää: mukana on kaikki mahdolliset huonon johtamisen mallit manipuloinnista palkan jäädyttämisellä uhkailuun sekä seksuaalisen häirintään.

Toinen leveli tarinaan tulee sen jälkeen kun festivaali on jo pr-katastrofin myötä kuopattu, ja vihaiset ja pettyneet festarikävijät on saatu vihdoin lennätettyä kotiin. Tämä tarina kertoo festarin perustajasta, Billy McFarlandista, joka sittemmin tuomittiin 6 vuodeksi vankeuteen, ja jonka taustalta paljastui vasta festivaalin jälkeen massiiviset huijausoperaatiot. McFarland on selkeästi patologinen valehtelija ja pyrkyri, joka onnistui saamaan puolelleen uskomattoman määrän rahoittajia, ja vielä ollessaan FBI-tutkinnan alaisena Fyre Festivaliin liittyvistä asioista, hän perusti uuden huijausbisneksen kaupitellen olemattomia lippuja isolla rahalla mm. Met Galaan. Dokumenttia katsellessa ei voi kuin ihmetellä, miten karismaattisena ja itsevarmana pidetty tyyppi onkin saanut ihmiset niin täydellisesti koukutettua: festaria järjestävässä tiimissä oli mukana parikin tapahtuma-alan ammattilaiselta vaikuttavaa ihmistä, joilla on ollut selkeästi ennakkoluulonsa, mutta jotenkin McFarland sai heidätkin jonkinlaisen joukkohysterian valtaan vakuutellen kaiken olevan kunnossa ja käskemällä ongelmakohtiin keskittyviä työntekijöitä ”olemaan ratkaisukeskeisiä, ei ongelmakeskeisiä”. LOL.

Fyre – luksusfestivaali, joka lässähti on hämmentävä jännitysnäytelmä, jonka aikana ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Taas on todistettu että totuus on tarua ihmeellisempää, ja että maailmassa todella on jotain vähän vialla, että jotain tällaista voi käydä.

Dokkari on katsottavissa Netflixissä.

Kulttuuri Leffat ja sarjat

Miten äänikirjoja kuunnellaan?

IMG_5782.JPG

Minulla on ongelma. Tai kaksikin: toinen ongelma on oikeastaan ratkaisu ensimmäiseen ongelmaan. Ensimmäinen ongelma on se, että maailmassa on hirveästi hyviä kirjoja, jotka kaikki muutkin haluavat lukea, ja siksi niitä joutuu jonottamaan 6-12 kuukautta kirjaston jonossa. Tämän ongelman ratkaisu on tietenkin äänikirjat! Äänikirjoja ei pääsääntöisesti tarvitse jonottaa, erilaisia äänikirjoja tarjoavia palveluita on jo huisin monta ja nykyisin uutuuskirjat ilmestyvät niihin silloin kuin painettukin kirja ilmestyy. Haluaisin hirveästi alkaa kuunnella äänikirjoja!

Mutta tässä on toinen ongelmani: en tajua miten niitä kuunnellaan. Okei, ymmärrän laittaa kuulokkeet korviin ja painaa play-näppäintä sovelluksessa. Mutta for the life of me en tajua miten pelkkään puheeseen voi keskittyä?? Tavallista kirjaa lukiessa olen aktiivinen toimija: joudun liikuttamaan silmiäni ja pitelemään kirjaa käsissäni, vaihtamaan sivuakin. Puhetta kuunnellessa ääni vaan soljuu korvaan ja toisesta ulos – parhaimmillaan olen alkanut ajatella päivän kauppalistaa tai tekemättömiä työtehtäviä 10 sekuntia äänikirjan käynnistyttyä.

Ja mitä käsillä ja silmillä kuuluisi tehdä äänikirjaa kuunnellessa? Jos näen jotain, mitä tahansa, se aiheuttaa milloin minkäkin mielijohteen ja ajatukset harhailevat taas. Entä kädet? Hypistelen milloin mitäkin, pahimmillani kännykkää ja päädyn pelaamaan Candy Crushia.

Äänikirjassa ei myöskään muuten tiedä, paljonko lukua on jäljellä. Olen kovin analyyttinen ihminen ja pidän siitä, että tiedän kuinka pitkään asiat kestävät. Normaalia kirjaa lukiessani usein tsekkailen montako sivua uudessa luvussa on – äänikirjassa tätä on paljon vaikeampi hahmottaa.

Entä missä tilanteessa voisin kuvitella kuuntelevani äänikirjaa? Ehkä työmatkalla bussilla istuessa, joka muuten on päivästä tietynlaista hukka-aikaa. Mutta bussin humina ja liikenteen äänet ovat niin voimakkaita että kännykän äänenvoimakkuus täytyy säätää täysille, jotta mitään puhetta ylipäänsä kuuluisi. (Vai olisivatko vaan tosi tehokkaat kuulokkeet sittenkin avain ongelmaani?)

Nyt kun luen tätä, ymmärrän että ongelmani voi olla nykypäivälle tyypillinen keskittymisongelma, eli ehkä äänikirjojen sinnikäs kuuntelu olisi nimenomaan minulle oivallinen zen-harjoitus, joka opettaisi keskittymään siihen kuuluisaan hetkeen. Toisaalta olen jo pitkään tiennyt oppimistyylini olevan visuaalinen – en välttämättä muista palaverin sisällöstä mitään jos en samalla tee muistiinpanoja. Sen sijaan asia, jonka kirjoitan to-do-listaan tai kalenteriini syöpyy ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Onko siis ihmekään jos ääneen luettu kirjan sisältö ei rekisteröidy aivoihini? Onko minun siis luovutettava äänikirjojen suhteen kokonaan?

Kiinnostaisi tosi paljon kuulla vinkkejä muilta kirjanystäviltä: miten olette oppineet kuuntelemaan äänikirjoja vai onko se vaatinut opettelua ollenkaan? Missä tilanteissa kuuntelette niitä (ja mitä teette silmillä ja käsillä sen aikaa…)? Kiitollisna ottaisin vastaan myös vinkkejä ns. helpoista äänikirjoista (joku muu kuin Maria Veitolan Veitola, koska sitä yritin jo joululomalla aloittaa).

nimimerkki: Äänikirjaongelmainen84

Kulttuuri Kirjat