Eliitti kertoo tarkkanäköisesti kiusaamisen pitkästä varjosta

Vuoden ensimmäisen kirjan kunnian sai Maija Kauhasen kehuttu esikoisromaani Eliitti (2019). Kirja kertoo kouluaikaisesta kiusaamisesta, sen pitkäkestoisesta vaikutuksesta kiusatun elämään ja ainakin takakansitekstien mukaan myös ”tiiviistä ystävyydestä”. Juoni kerrotaan kolmen kertojan kautta. Karla elää ”nykypäivässä” ei-niin-hohdokasta mallinelämää Pariisissa menneitä muistellen. Menneisyydestä ei pääse irti myöskään Inkku, joka vuonna 2010 käy aina torstaisin terapiassa ja sen jälkeen tapaa lukioystävänsä Ilmon kaljalla Kalliossa. Ilmon ajatuksiin pääsemme käsiksi tämän paskaa.doc-nimisen word-tiedoston kautta, johon tämä varsin tajunnanvirtaisesti purkaa tunteitaan.

Inkku ja Karla ovat lapsuudenystäviä, jotka kasvavat keskiluokkaisen Kehyskunnan lähiössä. Molempia, erityisesti Inkkua, kiusataan koko peruskoulun ajan luokan ns. Eliitin toimesta, Karla taas tasapainoilee sisäpiiriläisen ja hylkiön roolien rajamailla. Lukioon Inkku ja Karla pakenevat Helsinkiin, Eliittilukioon. Vaikka uusi lukio mahdollistaisi uudenlaiset sosiaaliset suhteet, eivät Inkku ja Karla pääse eroon toisistaan: ainakin yksi kaveri on parempi kuin ei kavereita lainkaan. Ja tutustuvat he sentään Ilmoon, joka jakaa ulkopuolisuuden kokemuksen ja vakiinnuttaa näin paikkansa nopeasti kolmikossa. Kiusaamisen varjo seuraa kaikkia kolmea pitkälle lukion jälkeenkin ja vaikuttaa erityisesti heidän ihmissuhteisiinsa, sekä toisiinsa että ulkopuolisiinkin suhteisiin. Asiaa helpota Karlan ja Inkun mutkikas ystävyys, jonka painolastia on kerätty lapsuudesta saakka.

Kiusaamisen sijasta – tai ehkä ohella – tuntuukin siltä, että kirja kertoo tyttöjen hankalasta ystävyydestä. Mieleen tulee toinen fiktiivinen ”ystävyspari”, Elena Ferranten Napoli-sarjan Lila ja Lenu, joiden ystävyys on outo sekoitus katkeruutta, kostoa, toistensa sparraamista ja aitoa luottamusta. Karla ja Inkku eivät ole ystäviä aidosta halusta, vaan he ovat takertuneet toisiinsa pakosta, yhtälailla toisiaan ärsyttäen.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen. Yleensä en pidä aikatasoilla ja kertojanäänillä kikkailusta, ja myös tässä kirjassa nämä seikat hieman ärsyttävät, vaikka lopputulos onkin yllättävän tasapainoinen. Kiusatun näkökulma on tarkkanäköisesti kerrottu, vaikka itse kiusaamiseen keskitytään varsin vähän (ja itse asiassa romaanissa ei edes tarkasti kerrota kiusattiinko Inkkua lopulta lainkaan ja millä tavoin vai oliko kokemus hänen omassa mielessään).

Lasten ajoittainen julmuus, jonka itsekin toki muistan, on sanoitettu synkästi, mutta hienosti: kaikki erot mitä ihmisten välillä on, huomataan, ja ne laitetaan arvojärjestykseen, jonka mukaan ihmisen arvo määräytyy. Sekä Karla että Inkku ovat hahmoina varsin ajankohtaisia, toinen menneisyydessään räpiköivänä ja huonoon parisuhteeseen takertuvana, toinen vanhempiensa helmoihin palaavana porno- ja shoppailuriippuvaisena, menestyksen paineissa musertuvana.

En oikein osaa sanoa mitä muuta olisin kirjalta kaivannut, sillä en pitänyt siitä niin paljon kuin olisin ehkä halunnut. Ehkä synkkä aihe työnsi luotaan, ehkä turha kerronnallinen kikkailu. Suosittelen silti lukemaan, erityisesti näin tuoreena vanhempana kirja herätti paljon ajatuksia (lähinnä pelkoja!) siitä kaikesta mitä lapset saattavat joutua kohtaamaan ja miten syvät arvet kiusaaminen voi jättää.

Kulttuuri Kirjat

Vuoden 2020 kirjasatoa

Alkuvuodesta en äitiyslomani vuoksi saanut luettua paljoakaan: jos olet joskus kuullut äitien perustelevan äitiyslomallaan vauvanhoidon ohella sivubisneksiä ajankulukseen, niin huhu ei ole totta, tai ainakin vahvasti liioiteltu. Noh, on tietysti olemassa vauvoja jotka nukkuvat autuaasti usean tunnin päiväunia, joiden aikana äiti ehtii paitsi itsekin levätä ja syödä, myös siivota kodin, höyryttää vauvalle parsakaalia sormiruokailua varten SEKÄ opiskella yritystoiminnan perusteita. Mutta toisten äitien vauvat nukkuvat tasan 28 minuuttia äidin täysin liikkumattomassa sylissä ja heräävät pienimpäänkin ääneen. Sellainen oli minun vauvani elämänsä ensimmäiset kuukaudet ja siksi en pahemmin kirja käsissäni kotona löhöillyt.

Erityisesti loppuvuodesta sain taas raivattua itsestäni energiaa kirjoihin tarttumiseen. Tähän vaikutti mm. uuden työpaikan sijainti aivan kirjaston vieressä sekä marraskuinen kirjastojen ”sulkemisuhka”, jonka innoittamana hamstrasin kotiini mm. lähes koko Johanna Sinisalon tuotannon. Vuoden kirjasaldokseni tuli siis lopulta seuraava:

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (kuuntelin äänikirjana)
Philip Pullman: Vedenpaisumus
Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken
Lucinda Riley: Seitsemän sisarta
Celeste Ng: Tulenarkoja asioita
Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita
Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
Kazuo Ishiguro: Me orvot
Trevor Noah: Laiton lapsi (äänikirja)
Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia
Arthur Golden: Geishan muistelmat
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Johanna Sinisalo: Kätketyt (pienoisromaani)
Elisabet Strout: Kaikki on mahdollista
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Johanna Sinisalo: Salattuja voimia
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Joukkoon mahtui useampikin vanha tuttu, jo aiemmin luettu kirja – Geishan muistelmat olen lukenut useitakin kertoja ja se on aina yhtä ihana. Muutoin vuoden parhaiksi kirjoiksi nousivat Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken, Trevor Noahin Laiton lapsi sekä Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki. Johanna Sinisalon Salattuja voimia eli vaeltamiseen liittyvää faktatietoutta, Sinisalon omiin vaelluskokemuksiin pohjautuvia anekdootteja sekä teemaan liittyviä novelleja yhdistelevä kirja oli myös hieno matkakuumetta nostattava löytö, vaikka itse novellit eivät kummoisia olleetkaan. Vuoden, ehkä jopa pidemmän ajanjakson, huonoimmiksi lukukokemuksiksi sen sijaan nousivat aivan turhaan kohuttu Paperilla toinen, jota haukuin jo omassa postauksessaan sekä täysin yhdentekevä, liian pitkällisesti kirjoitettu Harlekiini-romaania muistuttava Seitsemän sisarta, jonka suosiota en voi millään ymmärtää.

Yöpöydällä on tällä hetkellä Maija Kauhasen Eliitti ja seuraavaksi jonossa ovat Celeste Ng:n Olisi jotain kerrottavaa sekä Téa Obrechtin Vedetön maa. Emmi Itärannan uusinta kirjaa saan valitettavasti odottaa vielä aika tovin kirjastosta.

Kulttuuri Kirjat