Kuva: Q-teatteri

Q-teatterista on ainakin itselleni muodostunut laadukkaan, kunnianhimoisen ja yllättävän nuoren teatterin näyttämö. Viime vuosien tuotannot ylistetystä sukupolvikokemuksesta Kaspar Hauserista päähän pyörimään jääneeseen Tavallisuuden aaveeseen (joka muuten palaa teatterin ohjelmistoon syksyllä 2017) ovat kaikki olleet puhuttelevia ja vangitsevia esityksiä omilla tavoillaan. Helmikuussa ensi-iltansa saanut Prinsessa Hamlet on siksi pieni pettymys. 

Prinsessa Hamletissa Shakespearen näytelmän hahmot ovat vaihtaneet sukupuolia: pääroolit ovat Lotta Kaihuan nimihenkilö, kuvankaunis valtakunnan prinsessa sekä Elena Leeven esittämä Horatia, joka on Hamletin kamarineito sekä paras ystävä. Vaikka naisia nähdään lavalla paljon, sukupuoli ei tunnu olevan esityksessä olennaista eikä sitä kovasti esityksessä korostetaakaan. Shakespearen tragediasta on jäljellä lähinnä henkilöhahmojen nimet ja huomion kohteeksi on nostettu Hamletin ja Horatian ystävyys, joka tasapainoilee todellisen ystävyyden ja alamaissuhteen rajoilla. Muuten yhteys alkuperäisteokseen jää löyhäksi ja itse asiassa esityksen olisi melkeinpä voinut nimetä miten tahansa muutenkin, sen verran erilliseltä Shakespeare-liitännäisyys tässä tuntuu. 

Selkeiten esitys kertoo julkisuuden ristipaineissa elävän nuoren naisen vähittäisestä murtumisesta ja joutumisesta psykoosiin, sekä siitä miten suuret massat kaipaavat idoleita ja käsitteitä, joita palvoa riippumatta siitä kuka nimimerkin takana esiintyy. Tässä problematiikassa esitys on tietysti hyvinkin linkitettävissä nykyajan someidoleihin ja instagram-sukupolven paineisiin. Rivien välistä tuntuu lisäksi tursuavan yllin kyllin symboliikkaa ja viittauksia vaikka millä mitalla: erityisesti Emmi Parviaisen näyttelijäntyötä seuratessa saattaa lähes kuulla korvissaan ohjaajan ”katso sitten tuonne merkitsevästi ennen kuin poistut lavalta” -tyyppiset neuvot. Tämä käy esityksen aikana jossain määrin ärsyttäväksi ja tuntuukin siltä, että seuraavaksi haluaisin nähdä ihan todella perinteisen teatteriesityksen, jossa juoni etenee kronologisesti, näyttelijät esittävät vain yhtä hahmoa ja mitään ylimääräistä symboliikkaa ei tarvitse itse tulkita. (Olen selkeästi nähnyt viime aikoina liian hankalia esityksiä).

Paljon hyvääkin esityksessä tietysti on: Annika Salorannan fantastiset puvut, Leea Klemolan intensiivinen roolityö Hamletin äitinä sekä näyttelijöiden peruukit, muutamia mainitakseni. Eero Ritalan Ofelio on karmivuudessaan ehkä hienoin koskaan teatterin lavalla näkemäni hahmo, ja Ritala on siinä täydellinen. Toisella puoliajalla koetaan myös paljon hauskoja hetkiä kun jonkinlaisena hullujenhuoneena toimivaan Buckinghamin palatsiin saapuu kuuluisia vieraita ja diskopallojen loisteessa kuullaan ehkä paras Candle in the wind -tulkinta kahteenkymmeneen vuoteen…

Mutta miten on, osaako joku suositella jotain hyvää, eikä niin kovin vaikeaa teatteriesitystä?