Lumoava runo Helsingistä: Akvarelleja Engelin kaupungista

IMG_0597.JPG

Olipa kerran tuulinen merenrantakaupunki, josta keisari kaavaili suuriruhtinaskunnan toista pääkaupunkia. Sitä rakentamaan palkattiin saksalainen arkkitehti, muuan Engel, joka lupasi vaimolleen kuusi vuotta Helsingissä, ja sitten paluun koti-Berliiniin. Toisin kävi, Helsingin vuodet venähtivät vuosikymmeniksi ja Helsingistä Engel rakensi kaupungin, joka ei missään nimessä enää palaisi.

Viime vuoden Finlandia-palkittu Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on perinjuurin ihastuttava pieni kirja. Runoilijana ja dramaturgina tunnettu Viikilä avaa Engelin sisäistä maailmaa lyhyillä yöpäiväkirjamerkinnöillä, joissa arkkitehti toisinaan pohtii naisten (kuten oman vaimonsa sekä tyttärensä) mielenlaatua, toisinaan kaupunkien olemusta, toisinaan tuhahtelee vähätellen kollegoilleen. Kirjaa lukee kuin runoa, niin kaunista on sen kieli. Lyyristen lauseiden tunnelmaan haluaisi jäädä vellomaan, lukea lyhyitä päiväkirjamerkintöjä nautiskellen, yksi kerrallaan. Monet aforisminkaltaisista ajatuksista jäävät resonoimaan päässä, ja arkisimmatkin asiat on ilmaistu mitä viehättävimmällä tavalla.

”Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan. Minulle vastaantulija on usein yhdentekevä hatunnosto.”

”Tänään valitsin harhailevan reitin työmaalta kotiin. En osaa harhailla kuin päätöksestä ja jokainen poikkeama suorimmalta kulkureitiltä syntyy päätöksestä. Toivoisin, että ulkopuolisista tämä suunnitelmallinen harhailu näyttäisi sydämen juolahduksilta.”

Akvarelleja Engelin kaupungista onkin nimenomaan kielen ja kirjoittamisen juhlaa, joskin osoittaa se myös huomattavaa historiantuntemusta. Tämän luettuaan Senaatintorin ympäristössä käyskennellessään varmasti katselee taloja eri silmin.

 

Kulttuuri Kirjat

Moonlight – miten minusta tuli minä

moonlight.jpg

Kuva: Indiewire.com

Pääsin katsomaan 8 Oscarin ehdokkaan, kovasti kehutun Moonlight-elokuvan ennakkonäytöksessä. Barry Jenkinsin ohjaama Moonlight on kolmessa näytöksessä kerrottu kasvutarina sekä ajankuva, kurkistus yhteen afroamerikkalaiseen todellisuuteen. Elokuvan päähenkilö on Chiron, ulkopuoliseksi itsensä tunteva ja seksuaalisuutensa kanssa kipuileva nuori mies, jonka elämästä näemme kolme vilausta parinkymmenen vuoden aikajaksolta.

Ensimmäisessä näytöksessä Chiron on vasta lapsi, joka sattumalta tapaa huumediilerinä toimivan Juanin, joka ottaa pojan siipiensä suojiin. Seuraavassa osassa Chiron on ulkopuolisuuden tunteen kyllästämä teini karussa lukiomaailmassa, viimeisessä kovaksi keitetty aikuinen mies, josta lapsuuden ystäväkään enää ihan ota selvää. Chironin äiti kamppailee tarinan läpi huumeriippuvaisuuden kanssa ja käy läpi omalla tahollaan kasvutarinan. Kustakin ajanjaksosta nähdään vain muutama päivä, mutta se riittää. Vähäeleinen, sujuva kerronta ja hienot näyttelijänsuoritukset tekevät elokuvasta nautinnollisen (välillä toki myös vaikean) katsoa.

Homoseksuaalisuus (tai oikeastaan epävarmuus omasta seksuaali-identiteetistä) on yksi elokuvan teemoista, mutta itselleni elokuva kertoi kuitenkin vahviten siitä, miten kohtaamamme henkilöt ja elämämme tapahtumat muokkaavat meitä, miten yksittäiset tapahtumat saattavat muodostua elämän käännekohdiksi ja miten meistä lopulta tulee sellaisia kuin olemme. Elokuvan loppu oli yllättävä ja tuntui katsomishetkessä jotenkin pettymykseltä. Leffa jäi kuitenkin ajatuksiin elämään, ja näin yön yli nukuttuani ymmärsin, miksi loppu oli hyvä sellaisena kuin se oli. 

Moonlight on yhtä aikaa herkkä, sydäntäsärkevä, tunteita ja ajatuksia herättävä – erittäin hieno elokuva. Etniset vähemmistöt + seksuaalivähemmistöt ovat valkokankailla harvinainen näky, ja siksikin elokuva on tärkeä. Mutta hätkähdyttävintä on, että tarina onnistuu silti olemaan täysin universaali ja samastuttava, kuului sitten mihin tahansa enemmistöön tai vähemmistöön.

Kulttuuri Leffat ja sarjat