Kuva: Indiewire.com

Pääsin katsomaan 8 Oscarin ehdokkaan, kovasti kehutun Moonlight-elokuvan ennakkonäytöksessä. Barry Jenkinsin ohjaama Moonlight on kolmessa näytöksessä kerrottu kasvutarina sekä ajankuva, kurkistus yhteen afroamerikkalaiseen todellisuuteen. Elokuvan päähenkilö on Chiron, ulkopuoliseksi itsensä tunteva ja seksuaalisuutensa kanssa kipuileva nuori mies, jonka elämästä näemme kolme vilausta parinkymmenen vuoden aikajaksolta.

Ensimmäisessä näytöksessä Chiron on vasta lapsi, joka sattumalta tapaa huumediilerinä toimivan Juanin, joka ottaa pojan siipiensä suojiin. Seuraavassa osassa Chiron on ulkopuolisuuden tunteen kyllästämä teini karussa lukiomaailmassa, viimeisessä kovaksi keitetty aikuinen mies, josta lapsuuden ystäväkään enää ihan ota selvää. Chironin äiti kamppailee tarinan läpi huumeriippuvaisuuden kanssa ja käy läpi omalla tahollaan kasvutarinan. Kustakin ajanjaksosta nähdään vain muutama päivä, mutta se riittää. Vähäeleinen, sujuva kerronta ja hienot näyttelijänsuoritukset tekevät elokuvasta nautinnollisen (välillä toki myös vaikean) katsoa.

Homoseksuaalisuus (tai oikeastaan epävarmuus omasta seksuaali-identiteetistä) on yksi elokuvan teemoista, mutta itselleni elokuva kertoi kuitenkin vahviten siitä, miten kohtaamamme henkilöt ja elämämme tapahtumat muokkaavat meitä, miten yksittäiset tapahtumat saattavat muodostua elämän käännekohdiksi ja miten meistä lopulta tulee sellaisia kuin olemme. Elokuvan loppu oli yllättävä ja tuntui katsomishetkessä jotenkin pettymykseltä. Leffa jäi kuitenkin ajatuksiin elämään, ja näin yön yli nukuttuani ymmärsin, miksi loppu oli hyvä sellaisena kuin se oli. 

Moonlight on yhtä aikaa herkkä, sydäntäsärkevä, tunteita ja ajatuksia herättävä – erittäin hieno elokuva. Etniset vähemmistöt + seksuaalivähemmistöt ovat valkokankailla harvinainen näky, ja siksikin elokuva on tärkeä. Mutta hätkähdyttävintä on, että tarina onnistuu silti olemaan täysin universaali ja samastuttava, kuului sitten mihin tahansa enemmistöön tai vähemmistöön.