Kaikki se valo jota emme näe – mitä täydellisin lukukokemus
Kirjavuosi alkoi upeasti. Sain viimein kirjastosta käsiini Anthony Doerrin kehutun Kaikki se valo jota emme näe –romaanin, ja kerrankin kehut eivät olleet turhia. Monikerroksinen tarina kulkee (valtaosan kirjaa) kahdessa eri aikatasossa ja kertojiakin on useita. Olen useasti todennut, että tämänkaltainen kikkailu ei yleensä miellytä, mutta lyhyet luvut, ilmava ja kaunis kerronta sekä mielenkiintoiset henkilöhahmot pitävät huolen siitä, että paletti pysyy kasassa eikä lukijalle tule ikävää sekavuuden tuntua. Ensialkuun toki juuri esim. parin sivun mittaiset luvut hieman hidastivat juoneen sisälle pääsyä, mutta loppua kohden kirja imaisi yhä vahvemmin mukaansa, ja viimeiset parisataa sivua ahmin kertaheitolla.
Kirja sijoittuu toisen maailmansodan ensi- ja loppumetreille, kertojina toimivat pariisilainen sokea pikkutyttö Marie-Laure sekä saksalainen lastenkodissa asuva orpo tekniikkanero Werner. Heidän tarinansa kietoutuvat lopulta yhteen, mutta varsinaisesti rakkausromaanista ei lainkaan ole kyse, vaikka takakannessa jotenkin niin vihjataankin. Ja sillä hyvä, koska loppu on tyylikäs ja elämänmakuinen.
En ole erityisen kiinnostunut sota-aikoihin sijoittuvista romaaneista, mutta tässä teoksessa tarina kerrotaan viattomien ja sivustakatsojien kautta – vaikka tekniikan ihmelapsi Werner päätyy sodan pelinappulaksi, ei meitä viedä rintamalle tai keskitysleireihin niinkuin samaa aikakautta käsittelevissä teoksissa yleensä. Karmivaksi meno silti välillä yltyy, erityisesti Wernerin selvittäessä tiensä tiukkojen pääsykokeiden kautta kansalliseen sotakouluun, missä kansakunnan parhaista nuorista koulitaan supersotureita. Erityisen mielenkiintoista oli seurata Wernerin kasvua: miten kouluunpääsy merkitsi ulospääsyä lastenkodin ankeudesta, mutta miten jossain vaiheessa alkaa kyteä epäilys siitä, että ovatko he sittenkään oikeassa toimissaan. Jouduin moneen otteeseen kirjan aikana myös googlaamaan tärkeitä päivämääriä sekä palauttelemaan muistiin peruskoulun aikaisia oppeja toisen maailmansodan kulusta.
Ajankuvaus on virheetöntä ja ranskalaisen rannikkokylä Saint-Malon kuvaus niin eläväistä, että meren tuoksun voi miltei tuntea. Sokean Marie-Lauren matkassa taas lukijakin tuntee tämän: tytön tapaamia henkilöitä tietenkään kuvailla ulkonäöltä, mutta sen sijaan äänet ja tuntemukset ovat herkästi ja tarkasti kuvattuja. Lopussa lukija pääsee pienin pilkahduksin kurkistamaan, miten elämä sodan jälkeisinä vuosikymmeninä on sujunut eloonjääneiden osalta. Ajatuskin värisyttää.
Hieno, hieno kirja, jonka jokaisen tulisi lukea. Doerrin esikoinen Davidin uni lähti samantien kirjastosta varaukseen.
