Vuoden viimeiseksi luetuksi kirjaksi pääsi, jollain tapaa osuvasti, Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen. Ishiguro sijoittuu lempikirjailijoitteni joukossa korkealle: hänen klassikkoteoksensa Pitkän päivän ilta on yksi maailman parhaita kirjoja (henkilökohtainen mielipide) ja onnistunut kuvaus viime vuosisataisesta brittiläisestä, sodanjälkeisestä luokkayhteiskunnan ehtoopuolesta (johon tunnen selittämätöntä vetoa ja ehkä siksi Downton Abbeykin on niin ihana). Eikä Ole luonani aina kauas jälkeen jää sekään.

Ishiguron uusin kirja, Haudattu jättiläinen, sijoittuu myyttiseen Englantiin, kuningas Arthurin jälkeiseen aikaan, jossa saksit ja keltit elävät varovaisesti sodan jälkeisessä herkässä rauhan tasapainotilassa. Päähenkilöinä on vanha pariskunta, joka lähtee omasta pienestä kotikylästään matkalle poikansa luokse. Ei kuitenkaan ole aivan varmaa, missä poika asuu tai onko poikaa ylipäänsä olemassakaan – kaikkia ihmisiä tuntuu nimittäin vaivaavan outo lyhytmuistisuus, jonka ansiosta eilisen päivän tapahtumat peittyvät sakeaan sumuun. Vanhuspari rakastaa toisiaan yli kaiken, mutta takaraivossa kytee epäilys siitä, mitä kaikkea pitkän avioliiton aikana onkaan käynyt, ja oliko kaikki aina näin auvoista kuin nyt. Matkallaan vanhukset kohtaavat ritari- ja fantasiatarinoiden hahmoja: munkkeja, sotureita, jättiläisiä, joessa asuvia ilkeitä keijuja sekä lohikäärmeen. Kaiken taustalla on kuitenkin kysymys siitä, onko parempi unohtaa ja nauttia nykyhetkestä, vai elää ja tehdä päätöksiä muistojen ja menneisyyden perusteella.

Selkeää vastausta kirja ei tarjoa, ja loppukin jää avoimeksi. Ajatuksia teos silti herättää, kovastikin, ja Ishiguron kieli on kaunista ja vetoavaa. Ja koska kirjan on suomentanut ihana Helene Bützow, myös suomennosta lukee mielellään. Aiemmin mainitsemieni Ishiguron kirjojen tasolle tämä ei mielestäni yllä, kirja on paikoin toisteinen ja turhan hitaasti etenevä, ja olisin toivonut mukaan otettavan mukaan vanhoja ritarimyyttejä oivaltavammin. Uskoisin silti, että erityisesti ne Ishiguron ystävät, jotka eivät vierasta fantasiavivahteita nauttivat kirjasta paljon.

Vuosi 2016 on monella tapaa vuosi jonka haluaisi olevan joko Black Mirrorin jakso tai ylipäänsä jotain, jonka voisi unohtaa. Mutta samalla tuntuu, että yhteiskunnassamme turhan monia historian oppitunteja on jo unohdettu. Itse haluan vuodesta nostaa 7 (?) parasta kulttuurielämystä, jotka haluan tulevaisuudessa muistaa aina:

1. Cirko-festarilla toukokuussa nähty The Ricochet Projectin Smoke and Mirrors – josta en tuolloin kirjoittanut koska elämys oli liian iso. Välillä käy niinkin. Joskus en kirjoita, koska elämys on liian pieni ja lattea, ei edes kritiikin arvoinen. Tässä päin vastoin.

2. Kyong-Sook Shin: Pidä huolta äidistä. Kirja käteen, nenäliinat esille ja äidin numero valmiiksi pikavalintaan.

3. Noora Dadu: Fail. Tämän voi nähdä vielä tammikuussa Kiasma-teatterissa, lippuostoksille kuin olisi jo! (Lippulinkki alkuperäisessä postauksessa)

4. Recover Laboratoryn sirkuslabyrintti Viikin jätevedenpuhdistamossa. Toistaiseksi paras Suomessa näkemistäni immersiivisistä esityksistä, joten ryhmää kannattaa ehdottomasti seurata!

5. Christine and the Queens: urbaaneinta, kiehtovinta, eteerisintä ja tarttuvinta musiikkia pitkään aikaan.

6. Q-teatteri: Tavallisuuden aave, jonka näin keväällä enkä tuolloin pitänyt siitä erityisen paljon, mutta esitys on jotenkin jäänyt elämään alitajuntaani ja jälkikäteen huomaan palaavani sen tunnelmaan ja kohtauksiin usein.

7. Kesän uniikit pikkufestarit H2Ö sekä Bättre Folk. Näin ”vanhemmiten” huomaan tulevani yhä torikammoisemmaksi ja karttavani väkijoukkoja, mistä syystä pienikokoiset, ja pieteetillä järjestetyt ihanat Turun H2Ö ja Hailuodon Bättre Folk olivat enemmän makuuni. H2Ö järjestettiin viimeistä kertaa, mutta ensi kesän Bättre Folkiin voi ainakin jo varovaisesti alkaa laskea päiviä. 

Vuodelta 2017 toivon entistä enemmän vavahduttavia kokemuksia. Sellaisia, joista jo alkumetreistä tietää, että I’m about to experience something totally different.