Tuskin olin saanut edellisen Herman Kochin kirjan viimeisen sivun luettua, hain jo kirjastosta seuraavan saman kirjailijan teoksen. Lempikirjailijoiden kanssa käy usein niin, että kirjoista tuntuu ettei saisi tarpeekseen. Yhtä usein lopputuloksena on kuitenkin myös jonkinasteinen kyllästyminen, ja näin kävi valitettavasti Kochin Lääkärin kanssa. Lääkärin nimihenkilö on menestyksekäs yleislääkäri Marc Schlosser, joka tekee kohtalokkaan hoitovirheen potilaansa, kuuluisan näyttelijän Ralph Meierin kohdalla. Ralphin ja Marcin elämät ovat kietotuneet yhteen monimutkaisemmin kuin yleensä potilaan ja lääkärin välillä, ja kun lähimenneisyyttä käydään läpi, syntyy epäilys siitä oliko sittenkään kyse hoitovirheestä, vai voisiko asialla olla jotain tekemistä Ralphin kesähuvilan viimekesäisten tapahtumien kanssa.

Koch on jälleen hyvä siinä missä aina: piinaavaa tunnelmaa rakennetaan pitkään ja hartaasti kuin parhaassakin dekkarissa. Päähenkilö Marc on täydellisen vastenmielinen: juuri sellainen henkilöhahmo, josta pitää juuri sen ikävyyden takia. Siinä missä Naapurissa naljailtiin kirjailijanelämälle, Lääkärissä kettuillaan paitsi lääkäreille, ja heidän potilailleen, myös elokuvan ja teatterintekijöille. Ensi-illat ovat kamalinta mitä Marc tietää, ja teatterista ei pääse edes pois kesken esityksen (elokuvista voi kuitenkin poistua ”vessaan” ja olla koskaan palaamatta).

” ’Improvisaatioiden pohjalta’ syntyneet näytelmät ovat pahimpia. Ne ovat mahdotonta muminaa. … Näyttelijät ovat pukeutuneet itse ompelemiinsa vaatteisiin. Improvisaatioihin pohjautuvat esitykset ovat yleensä lyhyempiä kuin näytelmät, joissa on valmis käsikirjoitus, mutta kokemusta voi verrata lämpötilaan. Ilma tuntuu joskus paljon kylmemmältä tai lämpimämmältä kuin mittarin näyttämä lämpötila. Katson itse ommeltuja vaatteita. Aikaa tuntuu kuluneen jo puoli tuntia, mutta rannekellon viisarit eivät valehtele. … Aika kuluu äänettömästi. On laskettava kuuteenkymmeneen ja katsottava uudelleen.”

Tällä lukukerralla Kochin manerismit valitettavasti tulivat lukukokemuksessa turhan etualalle, ehkä juuri edellisen kirjan ollessa vielä niin tuoreessa muistissa. Lopussa tapahtuvaa, nappulat uusiksi järjestävää käännettä osaa odottaa, ja taas kerran päähenkilön pitkälliset, poukkoilevat ajatusketjut tekee mieli hyppiä läpi. 

Suurimmaksi osaksi kirja oli kuitenkin jälleen kerran nautittavaa luettavaa, ja sivunreunat olivat lukemisen jälkeen täynnä hiirenkorvia – mehukkaita tekstinpätkiä oli niin paljon, etten malttanut olla merkkaamatta niitä palatakseni niihin uudestaan. (Anteeksi kirjaston täti…) Silloin tällöin lukija saattaa saada itsensä kiinni siitä, että ajattelee jostain asiasta vähän samalla tavalla kuin Marc, ja silloin vähän hävettää. Mutta siksi Kochille pitääkin nostaa hattua: tuskin moni kirjailija näin osuvasti saa vangittua ihmismielen ilkeimpiä ajatuksia ja punottua niistä näin hämmentävän vyyhdin.