Naapuri: kirjailijanelämää stalkkerin silmin

koch.JPG

Tuhdin ja hitaasti etenevän Murakamin jälkeen oli ilo tarttua nopealukuiseen ja vetävään kirjaan, Herman Kochin Naapuriin. Sivumäärältään lähes Murakamia vastaava kirja (okei, riviväli oli huomattavasti suurempi ja sivujen reunukset leveämmät…) vei mukanaan ja tuli luettua muutamalla istumalla. Kochiin olen tutustunut aiemmin ainoastaan Illallisen myötä, joka onkin mitä ilmeisimmin hollantilaiskirjailijan kansainvälinen pääteos. Pidin Illallisesta paljon ja siksi innostuin tarttumaan Naapuriin.

Illallisessa kahden pariskunnan yhteinen ravintolaillallinen tarjoaa puitteet, joissa alkaa yhtäkkiä paljastua järkyttäviä asioita. Myös Naapuri rakentaa suorastaan trillerimäistä painostavaa tunnelmaa, vaikkei kirja missään nimessä pelottava olekaan. Naapurin päähenkilö tarkkailee yläkerran naapuriaan, kirjailija herra M:ää. Herra M on vanha, uransa ehtoopuolella oleva sotakirjailija, joka ei ole yltänyt menestykseen esikoiskirjansa, Tilinteon hetki, jälkeen. Tilinteon hetkessä hän käsittelee tositapahtumaa, kahden nuoren koululaisen romanssia sekä heidän opettajansa katoamista, mistä nuoria epäillään. Eri aikatasoissa liikkuvan kirjan kertojina toimii välistä herra M, välillä häntä tarkkaileva naapuri, välistä herra M:n nuori vaimo ja välillä palataan kymmenien vuosien takaiseen katoamistapaukseen. Miksi naapuri yrittää tutustua M:n vaimoon? Miten nämä kaikki kohtalot kietoutuvat toisiinsa?

Yleensä tämänkaltainen usean kertojan tyyli ärsyttää minua, mutta Naapurissa se toimii hyvin. Toki jotkut osiot ovat toisia kiinnostavampia. Opettajan katoamiseen johtaneista tapahtumista olisin lukenut mieluusti enemmänkin, sen sijaan herra M:n pohdinnat tuntuvat välillä pitkästyttäviltä. Kokonaisuus on silti toimiva: jopa siihen asti, että minua ei lainkaan ärsytä loppuratkaisu, joka jättää selkeästi joitakin aloitettuja juonilinjoja kesken! Lopussa tapahtuva käänne on silti sen verran yllättävä, että ehkä lukija voi täyttää loput aukot mielikuvituksellaan – ihan niin kuin herra M joutui Tilinteon hetkessä täyttämään aukkokohdat mysteeriksi jääneen tapauksen osalta. 

Kirja sisältää myös hauskaa pohdintaa kirjoittamisesta ja kirjoista. Muutenkin herra M:n kertomukset omasta kirjoitustavastaan, palkinnoista, myyntiluvuista ja ikävistä juhlaillallisista voidaan lukea jonkinlaiseksi metatason pohdinnaksi Kochin omasta kirjailijanelämästä. Mutta miksi miettiä kirjailijaa:

”Lukuiloa – aivan, niin kirjailijat kirjoittavat joskus kirjohinsa. … Lukija lukee kirjan. Jos kirja on hyvä, hän unohtaa itsensä. Se on kirjan ainoa tehtävä. Jos lukija ei pysty unohtamaan itseään vaan ajattelee lukiessaan jatkuvasti kirjailijaa, kirja on epäonnistunut. Lukuilon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Joka tahtoo kokea iloa, ostakoon lipun vuoristorataan.”

Kirjan soundtrackina toimi (ehkä hieman yllättävästi) ihanimman ysäribändin All Saintsin uusi levy Red Flag. En tiedä miksi kuulin bändin reunionista asiasta vasta nyt, mutta jo keväällä julkaistu uusi levykäinen on HYVÄ! Ei mikään maailman paras levy, mutta kyllin hyvä kuunteluun. Samettiset äänet, hiphopvaikutteet ja enkelikuoromaiset stemmalaulut ovat tallella, ja Melanie Blattin nenä on yhä maailman seksikkäin nenä. Toimii.

 

 

Kulttuuri Kirjat Musiikki

Murakami oudoimmillaan: Maailmanloppu ja ihmemaa

Screen Shot 2016-10-15 at 12.17.14.png

Haluaisin niin kovasti pitää Haruki Murakamista. Maaginen realismi on kirjallisuuden tyylilajeista THE suosikkini, ja Murakami on siinä mestari. Mutta kuten muissakin kirjallisuusblogeissa on todettu (mm. http://levotonlukija.fi/haruki-murakami-maailmanloppu-ja-ihmemaa), Murakami todella jakaa ihmiset kahtia. Erityisesti kirjailijan mammuttiteoksia leimaa seikkaperäinen, yksityiskohtainen selostava kertomistyyli. Päähenkilöiden tekemiset kuvataan pienintä yksityiskohtaa myöten, ja samalla kun kertoja vaikkapa valmistaa herkullista ilta-ateriaa, hänen ajatuksensa poukkoilevat aiheesta toiseen ja lukija-parka saattaa joutua seuraamaan sivukaupalla jotain aivan epäolennaista. Murakami asettelee niin herkullisen ja kiehtovan alkuasetelman, että minä kärsimättömänä sieluna haluaisin vain hypätä outojen pohdintojen yli, mitä tapahtuu seuraavaksi? Mutta ehkä lukijan tulisi hylätä narratiivivetoisuus ja hyväksyä se, että Murakamin kerronnassa juonen eteneminen on kuitenkin vain sivuseikka, ja näistä sivupohdinnoista saattaakin syntyä kokonainen toinen taso, johon uppoutua ja josta ammentaa.

Maailmanloppu ja ihmemaa on jo vuodelta 1985, mutta vasta viime vuonna suomennettu. Siinä kerrotaan kahta tarinaa: säntillisesti joka toinen luku sijoittuu Ihmemaahan ja joka toinen Maailmanloppuun. Ihmemaa on rinnakkaistodellisuuden Tokio, jossa käydään sotaa tiedon herruudesta. Suurkaupunkia hallitsee Systeemi, jonka leivissä työskentelevä 35-vuotias nimetön Laskija toimii kertojana. Laskija joutuu nopeasti erikoisen ja vauhdikkaan scifiseikkailun kuvioihin, joka vie hänet vaaralliselle matkalle sysiäisten valtaamien viemäreiden pyörteisiin. Kertoja suhtautuu hupaisan lakonisesti kaikkeen outoon ympärillään tapahtuvaan: kun hänen asuntonsa tuhotaan täysin, hän istuu keittiöntuolilla juomassa olutta ja tarkkailemassa tapahtumia alistuneen hyväksyvästi. Maailmanloppu taas on erikoinen, pysähtynyt kaupunki, jossa kaikilla ihmisillä on työnsä ja roolinsa. Kertojana toimii Untenlukija, joka kirjan alussa saapuu Maailmanloppuun. Kaupungin porteille hän joutuu jättämään Varjonsa, sillä kaupungissa kenelläkään ei ole sielua. Untenlukijan työssään hän lukee vanhoja unia kuolleiden eläinten kalloista. Näitä kahta maailmaa yhdistävät eläinten pääkallot, yksisarviset, kirjastonhoitajat sekä maailmanloppu. Maailmanloppu-jaksot ovat hitaita ja unenomaisia, välillä tuntuu, että niissä ei tapahdu mitään. Silti tunsin suurempaa vetoa Maailmanloppu-lukuja kuin Ihmemaa-katkelmia kohtaan. Maailmalopun maailma oli jollain tapaa kuitenkin kiehtovampi ja kuvailtu uskottavammin (vaikka sen maailmassa ei sinänsä ollutkaan mitään uskottavaa). Myös henkilöiden jatkuva lakonisuus ja “ulkopuolisuus” tuntuu jotenkin luotaantyöntävältä ja tekee hahmoihin samaistumisesta mahdotonta.

Kirjan tematiikka pyörii sielun ja identiteetin ympärillä. Kärsivällisempi lukija saisi varmasti siitä enemmän irti, itse huomasin valitettavasti usein hyppiväni kokonaisia katkelmia yli juonen etenemisen toivossa. Kuten myös Murakamin IQ84:ssä, kirjan alkupuoli toimi paremmin. Itselleni siis ehkä liian vaikea kirja ja Murakamiin tutustumista harkitsevalle suosittelisin aloittamista esim. Kafka rannalla tai Norwegian Wood -kirjoista.

 

Kulttuuri Kirjat